miksi sinäkin olet yhä siinä

ole hiljaa
räpsäytä valot pois
tässä on joku muu
mene nyt pois
kaunista ei ollut edes alussa
miksi sä olet yhä siinä
enkö mä nyt saa sua hätistettyä pois millään
kai sä sitten kuulut siihen

minun konstikas sieluni
tässä haeskelee kulmaa
johon kolauttaa reunansa
ja sitten siihen jäädä

on elettynä koko elämä
ja vielä siinä missä loppuu routa
joku huutaa mun nimeä

rummutuksena kauheaa valssia
ja mun osana on kai vaan tanssia
letitän tietysti hiukseni
niin että sinäkin huomaat
ettei yksin saa riitaa aikaan

katsokaa, tässä minäkin huudan
siluettini vapisee vihasta
oikein värisee
miksi sinäkin olet yhä siinä

Mainokset

sun silmissäsi on kyyneleitä ilosta kai

sun silmissäsi on kyyneleitä
ne on ilosta kai
hän sanoo että täytyy sopeutua
mut meidän ei tarvitse

palaset loksahtavat kohdilleen
annan virran viedä
sanojen tulla
annan kaiken olla
sillä kaikki on niin kuin maailma makaa
pelkoa ei ole, ei huoltakaan

sitä voi olla vaikea ymmärtää
että joku voi itkeä joka ilta
onnesta
pienistä hetkistä kasvattaa kokonaisen verkon
verhon jonka takaa aukeaa
suruaan suurempi onni

en ole yksin enää
sä tuot valon tähän pimeään
kerrot sanoja sanomatta mitään
pidät lähellä puskematta
katsot syvälle etkä pelkää näkemääsi
olet vain siinä

enkä mä ole koskaan ollut yksinäisempi


kosmiset voimat

nyt kyllä pahan pistit
tässä raidattiin autiotalot
ja nistit ryöväs kaiken mitä sait
ja istuttiin kuistilla ja nähtiin
kuinka joutsenet jääty jaloistaan kii
ja sitten sä joit lisää ja valot välkkyi niin

ja sitten oltiin hetken aikaa ihan hiljaa
kuunneltiin universumin kertomia totuuksia
kaikista jutuista joita joskus tehtiin
kun toistemme selät napalmilla pestiin

katso mua niin kuin katsoisit kengänlestiin
tuijota tyhjyyteen sellaisena hetkenä kun
muuten pelkäisit että lähtö on lähellä
ja hivele viimeisillä järjilläsi
sitä retkeä jolla eksyit kanssani
huutelemaan keskelle metsää

autiota on täällä ilman sua


katseidenkin alla

kaikuluotaimia sydämessä
kuistilla, rappusissa
kaikki tuijottavat
se on piinaa
valokiilassa jotain minusta haihtuu
ihmiset, miljööt, kaikki vaihtuu
meikkitaiteilijan sudissa yhdenlainen totuus

ja omien marmoripintojen suojassa
aivan toinen todellisuus
minä varjelen kaikkea sitä
mikä on tärkeää
kaulassa kirjaimia viis
niissä lukee hänen nimensä siis
joka jonain päivänä varmasti vielä
mielensä muuttaa
ei pelkää enää vaan vain rakastaa
kaikkien katseidenkin alla

eikä unohda siinä rytäkässä itseään
niin kuin minunkin silmistäni vielä
ripsipidennysten alta välistä pilkottaa
elämänhalu, ei tämä suunnaton ikävä
menetetty oma planeetta
jonka tähdistössä kiiluu ahneiden odotus
haaskalintujen vartoma ulosajo

pienennän itseni siksi aikaa
sallikaa minun hetken verran
unohtaa


tunnit kuluvat

levenevien housujemme taskuissa
avaimet toiseen maailmaan
raamatun ensipainos
ja pullollinen pontikkaa

samettinen sohvatyyny
täynnä nähtyä elämää
sitä viereeni likistän
viima vaan ei katoa mihinkään

jouset soittavat libreton
minä tähän jään
maistelen elämän sangriaa
kulauksittain juon
vaikka häviölle jään

enkä tiedä
mihin aika valuu
aloitan huomenna
minusta tulee vielä
nainen, äiti, ystävä

mutta nämä tunnit kuluvat
portinpielestä katsellen
ei sitä mikä jää taakse oven
tunne kuin aristokraatti
tai muukalainen


oikeamieliset

hän rakastaa minua
mutta on toisen
hän rakastaa minua
muttei ole mun

sillä kukaan ei ole kenenkään
olemme kaikki vain
itsellemme vastuussa
mutta hän on hyvä
eikä koskaan satuta ketään

hän vain kuiskuttaa korvaani
sanoo entä jos
hän vain silittää kättä salaa
sanoo sitten kun
mutta minä en sellaiseen touhuun lähde
katson hänestä läpi

mutta se lämpö lohduttaa
yksinäisyyttä helpottaa
hän sanoo että rakastaa
ettei mikään ole aidompaa
muttei hän ole kuin itsestään vastuussa

ja katson ikkunasta
hänen pettynyttä ryhtiään


sipsityttö ja naapurinmummo

kartanon perunalastut
maussa valkosipuli ja kermaviili
ovat nousseet hinnaltaan
lähes kolmeen euroon pussilta

mihin tässä maailmassa voi enää luottaa
kun ei saa enää edes omaa lohturuokaa
ostettua pullonpalautusrahoilla
koska mä en saa kotona juotua niin paljoa
että niistä hiluista saisi maltaita
ja pitääkö nekin tienestit ilmoittaa verottajalle
vai miten se oikein menee

on kyllä hirveän hankalaa tämä elämä
kun päivä päivältä on enemmän ja enemmän
kaikenlaisia sääntöjä, pykäliä, direktiivejä
hintalappuja, kaikella on hintansa
saanko vielä pestä naapurinmummon ikkunat
vai pitääkö siitäkin täyttää niitä lappuja
ja jos sellaiseen ryhdyn niin sen mummon lapsethan
ihan perintöä odotellessaan
suuttuvat ja laittavat minut maksamaan
kun niin oudosti sen mummon ympärillä vehkeilen
ja hampuusin näköisenä sen kotona siivoilen
kun ei niillä sen lapsilla riitä aika

sitten kun ne lapset, tai no aikuisiahan ne jo
ikäpyörylöiltään ovat, muuten eivät kovin kypsiä
tai kaupastakin saa kypsempiä tomaatteja
niin sitten tosiaan kun ne lapset mulle huutavat
en saa kotonakaan enää syötyä sipsejä
tai sitten joudun ostamaan euroshopperia
ja sehän on pelkkää natriumglutamaattisohjoa

kyllä on elämä niin hankalaa ja vaikeaa
käyn kyllä töissä mutta silti harmittaa
kun koko ajan joutuu enemmän kaikesta tinkimään
ja naapurinmummon vinttikomeroa siistimään
sen jälkeen kun sen lapsenlapset ovat käyneet siellä tonkimassa
vieneet mukanaan kaikkea retroa ja trendikästä

syötän mummolle sipsejä
sen mieleen nousee pula-aika
tässä me kaksi omalla tavallamme vaivaista
istumme ja katselemme taivasta
tulisikohan joku joskus ja kertoisi
ettei mikään ole oikeasti niin hankalaa
sitä odotellessa keitän lisää kahvia
ja mummo kertoilee, miten paras juttu elämässä on
kun joku kuuntelee

sitä mä yhä enenevissä määrissä teen
kun ei enää sipsipussin rahinakaan samalla tavalla kuulu
onko tähän jokin sääntö, muutos, ohjeellinen ilmaisu

on se vaan välillä niin hankalaa