tunnen

tunnen tuhansien tulipallojen
tuhkaksi tukahtuneen
tulehtuneet tukahdetut
tuskiansa tuhisevat
tulee tuulisilta tuntureita
tulen tunteita tukkeeksi
tuskien tuhansien

tuoko tuolta tulevainen
tuulen tuoksussaan turvan
tulisieluisille tulvien
turruttamille
tuoko tuolien tuoja tukassaan
tuonelan tuohtuneeseen tupaan

tuleeko tulisijasta
tummunut tunkio
tuskistaan tukalat tuokiossa
tulevaksi tuonelaan tuota


alakulo ei koskaan kysy lupaa

lannoitamme lähiöt
kuoleman kipuilulla
pihistelemme sieltä
mikä tärkeetä ois

laulamme kyynelten seasta
balladeja menneistä ajoista
huuhdomme huokauksemme
ikuisuuden vastavirtaan
kivahdamme kauniille ajatuksille
ja nauramme väärissä kohdin

huudamme kuin olisi sisällämme
sielu matkalla giljotiiniin
pesemme kätemme asioista
joihin voimme vaikuttaa
ja suljemme silmämmekin
koska niin on kai helpompaa

alakulo ei koskaan kysy lupaa
ja se saavuttaa meidät niin herkästi
että se satuttaisi
ellei siihen olisi jo turtunut


enemmistön valtauni

mä vietän kolmasosan elämästäni prismassa
toisen kolmanneksen autossa
ja mä äänestän aina sitä
jollaiseksi tahtoisin itse tulla
jos mulla olis rahaa ja nimee
mielikuvien voima on suuri ja pimee

en auta mummoa kadulla
eiköhän joku muu ehdi
enkä sekaannu mihinkään
mikä vaatisi perehtymistä
ei mulla ole sellaiseen aikaa
mutta tiedän kyllä kuka
salkkareissa on ismon kaa
ja miten monta kertaa mun pitäis
liikkua viikossa
että lähtisi nää kilot
jotka saan suklaasta

minua ei hallitse polte vaan usva
en enää syö mikrossa lämmitettävää ruokaa
iltalehti kertoi, että siitä saa syövän
mutta poltan firman pikkujouluissa
salaa tupakkaa sen miehen kanssa
jonka kanssa omaani kertaluontoisesti petän
koska olenhan irti edes kerran vuodessa
kun muut ajat pidän kodin kunnossa
aina silloin kun en ole töissä
tai siellä prismassa


rappiolla

mä toivon joskus
että olisin osana
jotain hirveää onnettomuutta
jotain massapaniikkia
ja yleistä lohduttomuutta
luonnonkatastrofia
tai jotain muuta
josta voisin pelastua
niin että alkaisin ehkä arvostaa
sitä mitä edessäni on
ja näitä kaikkia raajoja
jotka minussa on

ja ehkä se murtaisi niitä rajoja
jotka risteilee pitkin mielen saloja
ja estävät mua olemasta tolkullinen
ja sen myötä onnellinen

voi kuinka se onkaan karmea ajatus
näin minä näen rappion
että täällä voin istua kaukolämpökodissa
lapsityövoimalla teetetyn viltin alla
juoda kallista viiniä lasista
johon varaa ei olis puolella maailmasta
ja sitten toivoa jotain tällaista
dekadenssi on harhaista
se luo näitä tarpeita
niin että maslow’nkin hierarkia
jää kakkoseksi auttamatta

neliraajahalvaantunutkaan
ei ole automaattisesti
kykenemätön nauttimaan elämästään
niin miksi se on minulle
niin saamarin vaikeaa?
ehkä se on vain asenteesta kiinni
no, mullahan on jo kaikki
miksi siis itkisin?

ehkä juuri siksi?


mites tää eksistentiaalinen ahdistus

oon kotibileissä
23 vee ja valmis hyppään ikkunasta
tää on niin korkeella
oon kuin carrie new yorkissa
elämä on turhaa kuin näiden yliopistoelitistien lätinät
jos hyppään nyt, ei kukaan mitään menetä
ainejärjestöjen kokouksissa
ehkä hieman päivittelevät
ja joku kirjallisuustieteen opiskelija
käyttää mua materiaalinaan
ja yhtäkkiä mulla on kavereita
kuin opintopisteitä konsanaan

kai me kaikki ollaan täällä verkostoitumassa
luomassa itsellemme pohjaa loistaa
ollaksemme relevantteja on meidän oltava koherentteja
kiinni elämässä ehtii olla sitten kun
on ensin dokattu nämäkin bileet
alkoholin suojissa jokainen meistä pystyy kätkemään sen
ettei tässä maailmassa ole mitään järkeä
miten missään kehityksessäkään on mitään pointtia
ketä kiinnostaa enää lähteä mukaan siihen pyöritykseen
luopua vapaasta ajasta tehdäkseen työtä
jolla kasvattaa bruttokansantuotetta
ja maksella kuuskyt vuotta veroja
joita syötetään milloin mihinkin maahan uppoavaan
eikö kukaan huomaa
miten sairasta tämä on

ovathan ajat aina olleet sekavia
nyt kaikki vain on pirstaleina
tulevaisuuden uhkakuvat eivät ole enää tuolla jossain edessä
vaan tässä ja nyt, hurrikaaneina ja raekuuroina
jos ei äiti maa anna pataan
niin sen tekee maailmanpolitiikka
valtiot ja yksittäiset hörhöt
pyöreän pöydän ääressä pönöttävät pöntöt

miksi edes yrittää mitään
kun ei mistään kuitenkaan idä sitäkään vähää
anteeksi kaikille teille
kun musta ei ollutkaan tähän
tulevaisuuden toivoksi ja kansakunnan valoksi
mä lähden tänään
ainoa valinta
joka on enää mun käsissä
hei hei, elämä