kimmellystä ja vihaa

vene kimmeltää
se on edessämme auki
sattumusten kautta
valkeana kaikki

yllä on pikeepaidat ja kaikki
jotain burberryy kai olkapäällä
kuka näitä laskee

hennessey on myös edessämme auki
ja sen helmeilevä pinta kuin
meidän tarinamme

kaikki uskotut sanat
lopussa pettymyksen jana
sallikaa meidän suruumme juoda
jo tässä näin, etukäteen
juhla täynnä iloa
ja valmiiksi jo vihaa

sinä et merkitse minulle yhtään mitään
et nyt, et koskaan, et ikinä
timantit on ikuisia

sittenkin kun sua ei enää ole
mulla on walk-in-vaatekaappi
ja puutarhurin leikkaama piha

Mainokset

spontaani ihmisyysviha

ei kai tiedetä miksi ihminen nukkuu
tai kissa kehrää
ei ole löydetty sellaisia sanoja
joilla epätietoisuuden verho murtuu

on vain spekulaatiota
tutkimusta tutkimuksen perään
sellaisia sanoja joita kukaan
toistan: ei vittu kukaan
tarvitse arjessa sekuntiakaan

mutta sitä se on
ei kaikkien tarvitse
missään pellollakaan
enää kynnet revenneinä
kyntää menemään niin kuin
olisi elämä siitä juuri kii
kun ei se vain mene enää niin

mitä me oikeastaan edes tehdään täällä
käännytään toisiamme vastaan
ja penätään jonkinlaista oikeutta
vaikka kaikki tavoittelevat kuitenkin
vain omaa etuaan
tuli se etu sitten
metsään tai sveitsiin kätketystä rahasta
tai hyvästä mielestä
korjaan: niin tosi kivasti hyvästä mielestä
kun näkee että on saanut jotakuta autettua
vaikka lopulta tajuaa että apu olikin vain
omaa onnetonta räpellystä ostaa itselleen oikeutta
ja samalla on niin ihanan lohdutonta
ettei silläkään ole mitään väliä
mikä siihen auttamiseenkaan johtaa
kunhan raha jossain jonkun jollain tavalla kohtaa

miten sitä jaksaakaan enää edes hengittää
kohtahan sekin kai maksaa


omantunnon vajoaminen

sinä et ole kenenkään ilona
vajoa vähentyneisiin vuosiisi
ja katoa

kukaan ei kaipaa sun apua
seurasi lämmittää vain kuolleita
levottomuus paukkaa mun suonissa
niin kuin sinun silmissäsi avaruus
ja ajelehtimisen tuska
kun edes ajattelenkaan sua

se olet kaikkinensa juuri sinä
joka aikaansaa kaiken inhon minussa
joka syövyttää hyväntahtoisuuteni
ja myrkyttää omantuntoni

sinä olet torakka mun stilettikorkojeni alla
ja jos tahtoisin, sinusta pääsisin sormiani napsauttamalla

mutta itsetuho on kaunein vierestä katsoa
ei ehkä mene aikaakaan
kun jo luonnollista polkuasi pitkin sinäkin hajoat
ja kappaleiksi kaiverrut universumin tuhkaan
vaikkei sun muistosikaan mun mieltäni jää kaihertamaan

vajoa


värit vaihtuvat tärinään

tässä, juuri täällä
on aivan kaikki
näetkö, kaikki
kaikki täällä

nuo valot vaihtuvat
kirkkaana kulkevat
tajunnasta tajuntaan
vihasta väkivaltaan

yksikin väärä sana
ja jollain on stiletti kurkulla
koroillani isken pitkin nenänvartta
sitäkin joka sanoillaan koettaa ravistaa
joskus tulee se hetki kun yksikään sana ei auta
eikä riitä eikä helpota kenenkään oloa

tässä hetkessä on aivan kaikki
värit muuttuvat tärinäksi
ja nauru haihtuu kun kadussa
on sielun mentävä tahra
punainen niin kuin minun onneni silloin
kun en tiennyt että minusta löytyy sellainen voima
joka tuhoaa, muttei luo uutta
se voima on kova ja huutaa minussa

tässä on aivan kaikki
kaikki ohi jo


hän itkee vihaansa

myönteinen tyhjyys
kaunis raukeus
onnellinen hiljaisuus
ja ikkunoihin törmäävät linnut

ja joka päivä tähän aikaan
hän istuu ikkunalaudalla ja itkee vihaansa
tuntee hapon syöpyvän lihaansa
veren tirskuvan nahasta läpi
ja satojen sielujen kulkevan haavojen kautta
suoraan likvoriin

ja sitten hän korjaa meikkinsä
ja kutoo kasvoilleen rujoimman ilmeensä
ja lähtee maailmaan rintakehä edellä
ja huutaa kaikille varmuuden vuoksi jo ennalta
ja haukkuu kaikki vitun ämmät vittuun, saatana
ja nauraa kovempaa kuin kukaan jätkä
ja naksauttaa kieltään ja pyöräyttää silmiään
ja esittää, ettei koskaan tunne mitään

kun pitää jaksaa aina esittää
näyttää siltä että ei välitä
ja olla niin tärkeä ja pätevä
ei todellakaan siis mikään pillittävä säälittävä lehmä
vaan yksi äijistä, lakaista tyhjäpääbimboilla ja humanistikukkahattutädeillä
kaikki lattiat joita lakaisee koska se on saatana oikeeta työtä
toisin kuin joku vitun ajatteluhomma jossain yliopistolla
se on pelkästään noloa ja säälittävää ja vittu ketä kiinnostaa
ei siellä kuitenkaan kukaan keksi mitään uutta varmaan kolmeen vuosisataan
kaikkien pitäis tehdä samaa työtä niiden käsillä koska sitä työtä tarvitaan

ja sitten hän hengähtää
pahan olon purkaminen ei tuo helpotusta
viha polttaa rintaa ja pyrkii ylös pitkin ruokatorvea
hän rutistaa kädessään pulloa
josta lentää lisää happoa
ja ihoon painuu muistoja
merkkejä pelätystä elämästä
näytteitä kaikesta ikävästä
suuria suruja ja suurempia luuloja
odotuksia ja kaikkitietävää toivoa

ja sitten hän on enemmän eksyksissä
ja enemmän pelkää ja enemmän vihaa
ja enemmän iskee sanoillaan sinne mistä ei itse tiedä mitään
ja koskee ja sattuu satuttaa
muttei hän osaa muutakaan
ei ole olemassa keinoja
joilla päästää irti lieasta
joka johtaa iholle enemmän ja enemmän happoa
ja enemmän ja enemmän ja enemmän
hän itkee vihaansa

ja linnutkin kiertävät hänen ikkunansa kaukaa ensi keväänä
sillä hän istuu kiikkustuolissa ja hänen silmissään on vihdoin muuta kuin vihaa
niissä ei ole jäljellä yhtikäs mitään


nyt jos raivoan, raivoan vähän lisää

nyt jos raivoan
raivoan vähän lisää
ja sitten homma eskaloituu
eikä kellään ole enää kivaa

mutta pitääkö aina olla kivaa
en mä ketään tarkoituksella ivaa
joinakin hetkinä oon vain täynnä vihaa
se näkyy ulospäin

jos

opettelen ilmaisemaan itseäni
myös suoraan kovaan ääneen
ei sitä pidä säikähtää

joskus on hirveen vaikeeta olla aikuinen ihminen


kyyn eleet

kuka kuoriutuu ystävän viitta yllä
ilmestyy vastaan iltakävelyllä
syleilee niin kuin olisi tuntenut aina
vaikkei tiedä missä olin edes viime perjantaina

kertoo niin paljon itsestään
ettei kuule mun ääntä huudostakaan
haluaisi nähdä useammin ja kaikenlaista ehdottaa
mutta lipevyyden aistii jo kaukaa
ja vilppiä ei voi multa peittää

kuka hieroo käsiään yhteen
kun on tiedossa tietoa
jolla voi toista tarpeen tullen satuttaa
hän myisi oman äitinsäkin
ellei olisi jo sylkenyt päälle
ja usuttaisi lähimmäisensä pettävälle jäälle
jos pääsisi itse sillä pidemmälle

vihaan