maailma peittyy ilmaan

aina välillä mun mielessä välähtää
pitäisikö antaa anteeksi
sitten kuitenkin muistan
että kaikki on ennallaan
maailma matkaa radallaan
ja peittyy vihaan

menneisyys on historian karu juoni
vakaatkaan aikomukset eivät pelasta ketään
sinun lapsesi eivät ole sinun
ja juuri siksi se sattuu myös minuun

tähdet ja avaruus
pelkkää ilmaa

joinain päivinä kaikki on helpompaa
en katsele olkani yli
mutta useimpina hetkinä
tiedän, etten pääse yli

maailma peittyy ilmaan

Mainokset

keinuhevonen

laitan keinuhevosen kaappiin
mihin me sitä tarvittiinkaan

laitan kai kehyksiin
kuvan kasvaimesta
ultraäänessä niin täyteläisestä

ei ole lapsen itkua
on vain itsensä lapseksi jälleen tuntevan vuolaita
lämpimiä pisaroita
pitkin pastellisen huoneen lattioita

on vain ajatuksia siitä
kuinka sukupolvien ketju katkeaa
valo sammuu, liekkiä ei olekaan

hymyillään vielä mummon synttäreillä
ei kerrota isällekään

minä kehystän sen kuvan
eikä se saa mua itkemään
se saa mut vain suremaan
eikä maailma kohta enää olekaan
vaikka aika jatkaa kulkuaan
mua ei olekaan


yhä olemassa

kadut täyttyvät maailmasta
huutavat: ”älä tapa lasta”
odottaa alati kuihtuva runkoni
jo toipilasta

älä salli tapahtua niin
että tarvitsee minuun iskeä lyijyä
jotta olisi piha puhdas myös huomenna
älä katso tällaisena hetkenä pois
katso minua

minun sirpaleistani ei lauluja lauleta
on noustava täältä
mutta minä en pysty, en ole tässä

siirryn hiljalleen pois elämästä
eikä kukaan ajatellut edes lasta


en mennyt nukkumaan

eräänä päivänä
tuli päivä
jona en mennyt nukkumaan
valvoin päivien yli
näin jotain erilaisempaa
tunsin tavalla taivaan
käsissäni oli ruostunutta hiekkaa
ja paperista viinilaseja useita

ja sä katsoit niin monin sanoin
sanoit että täytyy vielä yrittää
että on noustava kun on päästävä yli
kosketit varovasti mutta se sattui
sanoit että kaikesta voi päästä yli

mutta se sattui

sinun oli syli
ja minunkin
mutta nyt se syli on tyhjä
se on kylmä ja vaikka huutaa
ei mistään saa oikeutusta
ei ole olemassa mitään sellaista
maailmaa jossa kaikki olisi ymmärrettävää

mä vihaan tätä maailmaa
vihaan sitä miten en pääse siitä yli
vihaan sitä että heitän kiviä ikkunoihin
vihaan sitä että varastan ostokseni
vihaan sitä että joku muu jossain on kai onnellinen
joku muu selviytyy
kun minä saatana en

lohkareet murtuvat vielä lisää
älä sano mitään
älä jooko sano mitään
koska minä en selviä vielä
en tänään
nukahdan sitten kun on hyvin
valvon ikuisesti


lähiomaiselle

en vihaa sinua
en vain osaa
sanoa mitään


minun poikani

minun poikani istuu saunassa
ja katsoo muurahaisten marssia
hänen nauravainen katseensa
ja viattomat huulensa
hehkuvat kikatuksen sävyissä
hän on kolmevuotias

minun poikani lastenaltaassa
nauraa ja läiskyttää vettä

minun poikani taputtaa käsiään yhteen
suutaan päristää
hihkuu: ”katso, äiti, katso”
ja kuollutta lintua koskettaa

miksi saan osakseni vain outoja katseita
miksi ne puhuvat tuolla kylillä
ettei minun poikani ole elossa
katsokaa, siinähän hän on mun kupeissa

mutta ne ihmiset kuiskivat mennessään
sanovat minun olevan se omituinen häärääjä
jonka lapsi on ollut jo vuosikymmeniä kuolleena
enkä minä oikein ymmärrä
mutta ne ovat niitä jotka eivät tajua

minun poikani on tässä vieressä
ja katsomme yhdessä saapuvia junia
minun poikani on
siellä minne
minunkin mentävä
on


muttet koskaan ollut läsnä

uinu uinu rauhassa
hyvästelen sut viimeisen kerran
vaikket koskaan ollutkaan läsnä
vaan pitkiä aikoja poissa

mutta se on ohi nyt
on lapsesi kaikkeen väsynyt
tunnelma haikea ja
jonkin verran on käsittelyssä
hankaluuksia

sanon sata sanaa
mutta on yhä hiljaista
et ole enää siinä
mutta olen yhä väsynyt

jäljellä vain kuori
ja ajatuksista sähköshokit
sen jälkeen ei ole enää mitään
ja silmät täynnä tyhjää
vaikka joskus ehkä olit siellä

muttet koskaan ollut läsnä