traumatytön alakulo

missä sä oot
oon hankala ja vaikee
missä sä oot
en pärjää, tarviin sua nyt
tule ja silitä mua ja sano
että haluut olla siinä vaan
etkä paeta omia ajatuksiasi
toiseen syliin, toiseen maailmaan

mä tiedän olevani ihan hupsu
mut kai mä oon niin traumatisoitunut
että kaiken lisäksi itseänikin pelkään
pelkään sitä että oot lähellä
ja yritän työntää sua kauemmas
mutta juuri silloin toivoisin sun jäävän
lähelle tulevan ja siihen vain jäävän

sanottaisi ei sanaakaan
mutta lämpö välillämme
haihtua ei saa toisen silmiin
eikä valua alas viemäreihin

rakastatko mua
vai onko kaikki
todellistakaan?

Mainokset

ansoitettu

pykii vielä
minussa voima
tarpeettomana
en lepää vielä
jos sä yrität
rakastaa mua
vihalla
teet sen niin väärin

teet kaiken väärin
mä näen sen kaukaakin
ja silti sorrun samaan
ansaan yhä uudestaan
menen perässä kun
siintää horisontissa
edes hetki lämpöä
sanoja joiden kauissa
etäisenä soi rakkaus

ei kerrota kenellekään
että sen katku on pistävänä nyt
kun tilalla on katkerana
valuvaa kudosnestettä
suoraan niistä ihonpalasista
jotka olen menettänyt
luodessani itseni uudelleen
tyhjiöön jossa en ole mitään


ptsd

mä en jaksaisi enää nähdä samoja unia
jotka eivät ole painajaisia
vaan kertovat kaiken niin kuin se kävi
ja herään öisin omaan huutooni

en enää jaksaisi istua kädessäni nenäliinoja
ryystää silmilläni ymmärrystä toisen
kaivata jotakuta sanomaan että on ihan okei
olla kauhuissaan

mä en jaksaisi olla katkera ja vihainen
aina pettyä kun saa kaiken
miten voikaan kaikki tuntua niin palavalta
silloin kun tuhkaa on vain jäljellä

eikä vie sitä pelkoa pois kai kukaan
kun en itse saa sitä irti minusta


pitää paeta, ettei mene henki

jos me lupaamme liikaa
annamme sydämemme
silloin juoksemme pakoon
se lienee tehtävämme

kaikki kaiho on turhaa
se on vain ajan henki
mahdollisuuksien koittaessa
pitää paeta, ettei mene henki

kuka enää uskaltaa mihinkään
kun kaikkia kaihertavat
käsittelemättömät tunteet
ja rankoiksi yltyneet riippuvuudet
jotka puettu on rakkauden nimeen

onko rakkautta edes olemassakaan


kieriskelet onnen valtateillä

kieriskelet onnen valtateillä
et näe lähestyvää rekkaa
se sinut alleen jyrää

mutta kuskin katseessa järkytystä
suurempana hämmennys
sillä sinussa ei ole mitään minkä yli ajaa
olet ontto, turta, suonissakin ilmaa
katsot mutta katse pelkkää tyhjää

varmuuden vuoksi kuski sun kylkees potkii
saadakseen jonkin varmistuksen että sä edes
koskaan ihminen olit
mutta sitä ei huomaa, olet muutenkin kuonaa

ja kuskille tulee kiire mennä seuraavalle
huoltoasemalle pikaruokaa hotkiin
mutta sitä oksettaa niin että pyrkivät ylös
kaikki muistotkin

ja sun hautakives on läpinäkyvää muovii
ja siinä lukee ainoastaan: ”tämäkin kuoli”
sä et ollut ihminen, et edes alien
sä et ollut yhtään mitään


tuli, sulje tuo ovi kanssani

mä tunsin kerran yhen bobin
se oli jäyhä, mut herkkä niin kovin
ei se ollut valmis rakkauteen lainkaan
vaikka monin tavoin uskotteli toisin
sen luona pitkiä aikoja loisin
ja kuvittelin, että vielä päivänä eräänä
heräisimme toistemme vierestä

mutta bob oli päättänyt ehkä tiedostamattaan olla
tavoittamaton ja julma
sillä oli jokin trauma
ja se hylkäsi jokaisen eteensä eksyneen naisen
ettei tulisi uudestaan ja uudestaan itse hylätyksi

se nautti pienistä hetkistä niiden kaikkien kanssa
kierteli poukamat ja puistikkohaat
ei sitä tahtonut mikään pysäyttää
kun se oli päättänyt aina mennä ja tehdä

minä olin yksi niistä
jotka luulivat saaneensa osansa
ikuisesta onnesta
sellaisesta, josta kerrotaan saduissa
mutta kaiken aikaa oppii lisää
se tahtoi rakkautta
muttei osannut rakastaa

mä päästin sen menemään
yhtä helposti kuin otin sen mun elämääni
ja jo niiden parin lauseen aikana
tiesin sen menevän jo paikkaan seuraavaan

en enää pelkää ikävää
lämmitän käsiäni näissä palavissa taloissa
viime hetkellä turvaan hyppään
tuli kulkee kanssani silloinkin kun
en itse osaa askeleita
ja liekki sisälläni kuljettaa mieltä
silloinkin kun ajatuksissani vain on bob, muukalainen

tuli, sulje tuo ovi kanssani viimeisen kerran
annetaan bobin olla siellä rauhassa
viipyä enää tämän kerran


uhriksi tuotettu

faijasta tuli lakimies
mutsista lääkäri
siskosta dippainssi
ja minusta…
niin, minusta tuli uhri
selviytyjä
joopa joo

ylioppilasjuhlissa lapsuudenystävän mutsikin itki
oli niin ylpeä minusta, siitä että vaikeuteni selätin
oon kuin jokin näyttelyeläin

jossain käppäisessä
verovaroin tuotetussa keskusteluohjelmassa
minä istun siellä
ja nainen haljussa jakkupuvussa
nyökyttelee ymmärtäväisenä
”miltä se tuntui”
”mitä sitten tapahtui”
ja siinä minä avaudun sitten
kerron lintuperspektiivistä
miltä se tuntui
kun en ollut läsnä siellä
missä sattui minuun niin

missä käsi kosketti sitä kohtaa
jossa lämpö joskus voisi hohtaa
mutta niin ei käynyt minulle
raavittiin sieluni piloille

ja se nainen
sillä on ruskeeta luomivärii
ja se huokaa ja se nyökkää
ja sen silmät vettyy ja sen ääni väräjää

mutta minähän olen selvinnyt
minä olen niin vitun vahva nyt
että voin täällä jotain vertaistukea jakaa
vaikkei minua kiinnosta yhtään
olla häkissä, jalustalla
katsokaa minua, minä olen niin kärsinyt
että on sydämeni paikalla lyijyä nyt

kun sen studion värivalot sammuu
ja se matami siinä vannoo
että minä olen hyvä ja riittävä ja kiitos tästä

niin mun mielessä
pyörii vain kinuskijäätelöä