poltimme talomme

toiset lähtivät
kukaan ei saanut jäädä
poltimme talomme
nöyrtymiselläkin on rajansa
vaikka muuten raja häilyy

ammuimme eläimet
emme antaneet ystäviämme viedä
astuimme alas moraalin teiltä
sydän särkyneinä emme voineet katsoa taa

karhean paperin pinta
kertoi kaatuneet
saimme kirjeitä
joista kuoleman haju
läpi kaiken olevan tuntui
ei heitäkään ollut enää

mikä meidät tähän vei
kuka lakkasi välittämästä
missä pöydissä tämmöiset päätökset tehdään
veli veljen vieressä nyt haudassa makaa


murheellinen erhe

revitty pieni ihminen
makaa maassa särkyneenä
katse viettää alaviistoon
hänet haudataan pian suistoon

käteni ovat kylmät
enkä tunne mitään
tämä kaikki sattuu
ja koskettaa meitä
samaan vereen eksyneitä
kenenkään kädet eivät ole puhtaat

usko ei ole se
mikä täällä enää elää
hiljainen eilinen ei huuda perään
mutta veren haju seuraa meitä
muistuu mieleen niin väkevänä
ettemme muista enää
millaista kaikki oli silloin
kun olimme vielä yhtä
yksi kaunis, onnellinen perhe

yksi murheellinen, surullinen erhe


maailma peittyy ilmaan

aina välillä mun mielessä välähtää
pitäisikö antaa anteeksi
sitten kuitenkin muistan
että kaikki on ennallaan
maailma matkaa radallaan
ja peittyy vihaan

menneisyys on historian karu juoni
vakaatkaan aikomukset eivät pelasta ketään
sinun lapsesi eivät ole sinun
ja juuri siksi se sattuu myös minuun

tähdet ja avaruus
pelkkää ilmaa

joinain päivinä kaikki on helpompaa
en katsele olkani yli
mutta useimpina hetkinä
tiedän, etten pääse yli

maailma peittyy ilmaan


yhä olemassa

kadut täyttyvät maailmasta
huutavat: ”älä tapa lasta”
odottaa alati kuihtuva runkoni
jo toipilasta

älä salli tapahtua niin
että tarvitsee minuun iskeä lyijyä
jotta olisi piha puhdas myös huomenna
älä katso tällaisena hetkenä pois
katso minua

minun sirpaleistani ei lauluja lauleta
on noustava täältä
mutta minä en pysty, en ole tässä

siirryn hiljalleen pois elämästä
eikä kukaan ajatellut edes lasta


maailman kantava voima

aloin kirjoittaa sinulle kirjettä
mutten löytänyt siitä itseäni
mihin minä olin mennyt?
mihin minä olin kadonnut?

olinko mennyt niihin kaikkiin odotuksiin
uponnut jonnekin pimeään
toivonut etten ehkä heräisikään
sillä herääminen tiesi kauheasti töitä
vaivaa työssä ja kotitöissä

enkä minä enää jaksanut aina töitä
unettomia öitä sun vierelläsi
hiljaisuutta joka täytesanoilla itsensä valeli
etkä ollut läsnä silloin kun sieluani paleli
olihan sinulla tuska aivan omasi

minä en jaksanutkaan enää olla koko maailman kantava voima

anteeksi


anna itsesi olla surullinen

nähdäkseni yksikään
ei vielä ole selvinnyt hengissä
elämän otteessa
mutta kukaan ei kai ole
särkyneeseen sydämeen vielä kuollut
jos se nyt ketään lohduttaa

aina aika ei kai auta, pelätään
mutta kyllä senkin armo katseensa
jokaisen ylle kohdistaa
vielä pelossa elää ja kaihoa tuntee
mutta runtelee syvänteissä jo
tietään ylöspäin elämänhalu
ja siihen sä heräät

sä et ole koskaan ollut yksin
et ole yksin nytkään
ei sua syö hengiltä mikään
olet yhä elossa siinä

joten anna itsesi olla surullinen
kaikki muu tulee ajallaan


aavistatko itsekin, että olet lähdössä pois?

aavistatko itsekin
että olet lähdössä pois
juoksetko pitkin huoneita
koska väistämätön on
tavoittamassa sinutkin

huomaatko, kuinka en katso sinua kohti
kuinka käteni eivät etsiydy sinun ihollesi
en enää uskalla toivoa muutosta
kaikki on pitkään ollut vain puutosta
läheisyyden, hellyyden, huomaavaisuuden

mä en tunne kasvojani silloin kun ne hymyyn taipuvat
on aika tehdä vaikeita ratkaisuja
mutta mä tiedän jo
että aina sua rakastan