jumala

ajattelin joskus että
jossain tuolla ylhäällä
on ehkä jokin jumala
rukoilin sitä
eikä se koskaan vastannut

sitten se alkoi yhtäkkiä puhua minulle
useilla sanoilla ja monilla kielillä
eikä kukaan muu kuullut sitä
ja kun yritin kertoa niistä asioista
ihmiset vaihtoivat katua
saatoin vain omia ajatuksiani katua

ja sitten minut kärrättiin vankilaan
sisällä seinät valtavat
ne sanoivat että ne auttaisivat minua
mutta miksi auttaa
kun ei minussa ollut mitään vikana
minusta oli oikeastaan tullut jo jumala

alamaiset eivät tajunneet, kurjat
mutta minulla oli päässäni ne kaikki ajatukset
joita kirjoitin paperille niin
että kirjoitettiin pian temppelin seiniin
etten saisi virikkeitä laisin
etten jäisi liiaksi siihen maailmaan
jossa parantaisin syövän ja keksisin teleportin

minä en voinut ymmärtää
minähän olin jumala

nyt minuun pistetään lääkkeitä
ja olen tajunnut
ettei ole lainkaan jumalaa


mikropopkornikosmos

onko se elämä
joka viiltää meitä silmään
onko tämä jokin suuri saatanan tragikomedia
pitäisköhän ostaa popkornia

kyllähän se helposti niin menee
että uusi aika urkenee
vasta sitten kun entinen on
isketty pakettiin
pilkottu, heivattu helvettiin

mutta kyllähän se muutos vituttaa
joutua nyt turvallisesta luopumaan
vaikka turvallinen olis pelkkää paskaa
hajoittavaa, mitättömäksi tekevää sontaa

välillä mua itkettäis
jos ei vain naurattaisi kaikki
työnnän mielestäni sellaiset asiat
jotka olisi käytävä läpi
ennen kuin pystyy jatkamaan
sitten siellä defenssilammikossa uin
ja yritän jonnekin itseäni soheltaa
hankkiudun tilanteisiin, suhteisiin
joissa voin itseni unohtaa

mikä vittu tätä maailmaa vaivaa
kun ei auta, vaikka tilaa itselleen raivaa
kaikki on aina väliltä maan ja taivaan
mustaa ja valkoista
vaikeaa erottaa toisistaan

eikä kenelläkään ole suuntaa
samassa lammikossa mekin räpiköidään
sinä olet sellainen, pettynyt, vihainen
ja minä olen katkera, eksyksissä

kyllä se vielä tästä
vittu ku ne popkornit palo pohjaan


se peto löysi minut täältäkin

se peto löysi minut täältäkin
luulin siitä jo päässeeni
mutta ei, se lähti jälleen perääni
tuli ja näytti, että näkisin
ettei minkään muuttua täydy
se riuduttaa minut vielä
ja vaikka kuinka juoksisin pakoon
se minut saa aina kiinni

sen pedon kasvoilla on ilme
niin kovin irvokas
kun se varjoissa lymyää
nurkassa huokailee ylimielisyyttään
öisin laittaa ilman väreilemään
ja minut koettaa tukehduttaa
päivisin tuntuu tunkkaisena ilmana
kiertää kehää näissä huoneissa
se peto ei anna minun olla
se ilmestyy aina jostain
jokaisessa kodissa koputtelee ovenkarmeja
laittaa lattiat narisemaan
ja kun yritän huutaa
sen nauru peittää alleen kaiken

se peto virnuilee ja ivaa
ei päästä menemään
ja takertuu vihaan
ja keskellä yötä jälleen
yhtäkkiä minulta totuuksia tivaa
uhkaa kuristaa
jollen heti kerro miksi niin huono oon
se näyttäytyy monissa muodoissa
vilahtaa silmäkulmassa
lymyilee peilissä
kyyhöttää kylpyhuoneen nurkassa
painaa kynsiään kättäni vasten
ja tekee alaselkään kylmät
karmivat tuntemukset

se peto on minussa


maailman vahvin ammattilainen

yleensä me vaan maataan
mä kuuntelen hänen raskasta hengitystään
ennen kuin hän suunsa avaa

monet niistä ovat aika surullisia
niillä on surulliset vaimot kotona
tai sitten ei ketään, joka välittäis
tai sitten ne on alkuun varmoja
mutta päästessään esittelemään karvoja
yhtäkkiä niin hauraita

ei se olekaan niin hohdokasta
maata huoran päällä
samalla kun oma huolella näytelty elämä
kaatuisi korttitalona edessä
jos vain antaisi kulissien romahtaa

he tarvitsevat vain aikaa
jonkun, joka on läsnä
vieressä sinä hetkenä
kun pala palalta kohtaa itsensä
eikä pidäkään näkemästään

paljas iho vasten ihoa
väkinäistä lätinää
sen jälkeen huokaus
ja tuijotusta tyhjyyteen
ei heistäkään tule kokonaisia nyt
ei voittajia, ei mahtavia sonneja

ja mulla on kalliit uudet kuteet
pystyn maksamaan mun opinnot
ja elämään kuten paljon mua pidemmällä olevat
joskus mietin, onko kaikki tämä sen arvoista

mutta tiedän, että mua tarvitaan
kai mä autan niitä selviytymään
oon terapeutti ilman terapian leimaa
mun kautta rahat ei mee mafialle
ja myynnissä on vain mun keho
ei koko ihmisyys
mä oon kovin notkee
enkä itke koskaan itseäni uneen
ei tämä mulle huonoa tee

siis ainakaan vielä hetkeen


yhden miehen sota

hän palas rintamalta kotiin
mutta kaipasi jo pian takas sotiin
mä yritin olla se nainen
joka ei nalkuta
vaan ymmärtää kaiken
nekin yölliset säpsähdykset
ja veitsen tyynyn alla
mutta jossain vaiheessa
mä vajosin jonkin sortin apatiaan
rankkasade sai mut juoksemaan

ja mä juoksin, juoksin kovaa
niin että aloin puuskuttaa
ja naapuritalon porttikongiin
mä jäin itkemään
hän halusi olla jalo
ja niin kuuliainen
mutta paloi hänessä aatteen palo
ja tahto jäädä historiaan

hän taisteli puolesta maailman
halusi hävittää hirmuiset hallinnot
mä en tiennyt tarpeeksi historiasta
hän paasasi kyllä sorrosta
yritin sanoa jotain johonkin väliin
silloin hänen silmissään tummeni
ja pian hän hiljeni

ja mä juoksin aina kovempaa
veri maistui suussa
mut niinpä vaan
mä jatkoin aina, aina
kunnes lopulta tulin kotiin tyhjään
hän oli lähtenyt yhden miehen sotaan

ne seinät täytyi maalata uudestaan
ja mua kuulusteltiin kauan