käsitätkö milloinkaan

sä sanoit mulle että oon kokenut jo liikaa
ettet tekis mulle sitä samaa pahaa
mutta teit silti pahempaa kuin pahaa
eikä sinussa ole koskaan ollut mitään vikaa

sä hengität valhetta valheen perään
revit riekaleista sieluasi joka suuntaan
susta ei koskaan tule onnellista noin

etkä enää ikinä saa mua pelkäämään
mene nyt jo pois

sä kuolet vielä jonain päivänä yksin


yritit opettaa kirjoittajaa lukemaan

sä käytit hyväksesi mun heikkoja hetkiäni
pönkittääksesi omaa haurasta egoasi
luulit tietäväsi, miten maailma makaa
sä et tiennyt musta mitään

oot ehkä lukenut pari kirjaa joskus
pukeutunut kaapuun ja loitsinutkin ihan
jos oot niin suuri siinä mitä teet
mikset oo koskaan saavuttanut mitään?

mä oon saanut voimani takaisin
nähnyt kuinka vähän mua ymmärsit
yritit opettaa kirjoittajaa lukemaan
en tunne sua sokeampaa

kerro terveisiä niille hengille
sä ehkä tarviit niitä
mut mä en
sillä minun veressäni kuohuu
jo ikiaikojen viisaus
kaiken kaaoksen kuulas kauneus


sananen helinästä

mikään ei ole täydellistä
eikä muutu täydelliseksi
sanoilla täydellisyydestä

mikään tässä maailmassa
ei muutu yhdelläkään sanalla

sillä teot merkitsevät
ei yksikään kehu
ei yksikään kaunis sana
teot
teot
teot

jos et pysty osoittamaan teoillasi arvoani tai omaasi
ole edes hiljaa


älä pure kättä

sinä puhut aina:
”älä pure kättä
joka ruokkii”
mut samaan aikaan
sä itse et
kunnioita sitä joka huolii
katsoo sun perään kun oot
hauraimmillas

ja silittää sun kasvoja kun
tahdot nähdä taivaan
ja siivoaa ja hoitaa ja
ruokkii ja puunaa

missä on sun kunnioitus
kun ainoat ilmaisemasi tunteet
ovat katkerus ja pettymys?


kuitenkaan ei kukaan

kuka meitä rakastaa
jos emme me itse

kukaan ei tule sua kotoa hakemaan
sen tiedätkin varmaan
ai uskonko mä karmaan
kai sen arvaa

miksi on mieli niin usein niin harmaa
ei se kai auta kuin toivoa parasta
mutta kun sä vain energiaa varastat
hajotat manipuloimalla ja hihität itkemällä
kaikki on syyttä ja syytä muiden
yleensä minun
jos siihen antaa mahdollisuuden

kuka enää jaksaa mitään
kuitenkaan ei kukaan


hiljaisuuden palkinto

minä nielen kaiken
makaan allasi hiljaa
huone väreilee
puu palaa

olenko aina ollut näin mykkä
enkö aiemmin osannutkin
valita aina sanat paremmin

nyt en muista mitään
ei järkikään ole läsnä
sanat tulevat betonin takaa
kirpeinä silmät

kukaan ei määritä mistä saa
palkinnon kun tarpeeksi kauan
on vain hiljaa

ei kai sellaista palkintoa
ole olemassakaan
mutta sanat juuttuvat silti
kurkkuun niin kuin muuttuvat
unelmat haikeiksi toiveiksi
menneestä elämästä


raiteiltaan suistuvat junat

sinun täytyy voida aina pitää huoli siitä
että pidät huolta itsestäsi
et voi elää elämääsi vältellen vastuuta
etkä voi sysätä kaikkea muiden syyksi

olen väsynyt jo katsomaan vierestä
junien suistumista raiteiltaan
voimattomana ja kykenemättömänä tekemään mitään
silmissäni silloin suru itää
ja jo valmistaudun luopumaan
kun ei toista korjattuakaan saa
jos se ei halua tulla autetuksi

sinun täytyy voida ymmärtää
että kaikki ei ole henkilökohtaista
koko maailma ei pyöri sinun ympärilläsi
eikä minun onneni ole sinulta pois

mutta jos et ymmärrä
en minäkään enää kauaa