sinä kun olet sokea

erillinen, irrallinen
huhupuhe, haihatus
kaunis, ruma, viaton
en ole ainakaan onneton
sitä tässä yritän kai sulle kertoo
että ei oo edes sitä yhtä hermoo
joka estäisi samat vuodet
kulumasta, kierimästä
vieden huolet

on kuin joku katsoisi
sinisenä hetkenä viipyisi
saattelisi usvan luokse
heiluttaisi reunalta
käsittäisi koko maailman
tietäisi, mitä sanoa
hihittelisi kuin vapauttaakseen tunnelman
viiltää viillettyä
arvet haalentaa

sinä sanot minua sekavaksi
ehkä se en ole minä
vaan vain nämä ajat
sillä kuka täällä voi tällaisena ajan irvikuvana
tuntea mitään muuta kuin kaaoksen pyörivän ympärillään
liottavan kaiken etikkaisessa liemessään
valkaisten sattumukset
ja vieden ne mennessään

minä olen irrallinen
ulkopuolinen ja erilainen
näkeekö sitä kukaan
sinä kun olet sokea


hän on mennyt pois

sä makaat siinä
missä hänen paikkansa on
sä olet siinä
etkö ole yhtään onneton

olen tuntenut kaiken
nähnyt ja pelännyt
ja nyt hän on mennyt
hän on mennyt pois

sä pidät musta kii
mutta mun sydämeni
on jo jäätynyt
palasiksi hajonnut
se on mennyt sirpaleiksi
sirpaleiksi hajonnut

kyllä kaikki joskus kai asettuu
ehkä sä jaksat odottaa
jos sun on helpompi niin

mutta hän on mennyt pois
ja kaikkeus hänen jäljiltään
tyhjyyttä soi
anteeksi ettei
minusta
ollut
enempään

anna anteeksi


ilmestyskirja II

katson ympärilleni, on niin kaunista
kaiken potentiaalin katoavaisuus vain
saa mut hauraaksi ja alakuloon
missä kohti lakkasin olemasta lapsinero
ja muutuin vain yhdeksi toisten riviin
toiseuteensa hukkuvaksi
niin passiiviseksi
että jo pelkät ideat taannuttavat
koska niiden eteen pitäisi tehdä jotain

kaikki tämä aika täällä tässä meillä
on lopulta niin kovin pientä
jäämmekö historiankirjoihin
entä jos niin käy vain toiselle meistä
ja se en olekaan minä
vaikka aina kaikki sanoivat niin
että minusta tulee vielä joskus jotain
entäs jos musta tuleekin vain sun varjosi
kun oma valoni on himmennyt
kun olen meitä molempia läpi vuosien kantanut?

miten kaikki voi olla yhtä aikaa niin
mielettömän painavaa ja kevyttä
mä rakastan tätä elämää
ja vihaan sitä


kävelevät rikkinäiset muistot

lähempänä reunaa
keulin tänään
kauhtuneita paitoja
laitan kassiin
toinen toisensa perään

mietin missä meni vikaan
kun pääni ei kestänytkään
mikä olisi voinut onnistua
jos olisin uskaltanut rakastua

ehkä me kaikki olemme käveleviä muistoja
rikkinäisinä niistä ajoista
kun kerran katsoimme toisen kasvoihin
auringon laskiessa niin että
tanssi kasvoilla ikuisuus
ja siitä hetkestä ei olisi saanut edes valokuvaa
koska se hetki oli jo silloin kauan sitten mennyttä

mietin enää muutaman sekunnin
mitä ehkä tässä kaikessa menetin
mutta kipu on siitä hauska tunne
että siihen turtuu, siitä tulee vain
omille kasvoille yksi juonne
niin että kun kasvoillani tanssii ikuisuus
uupuu naamani ilmeeseen
joka kertoo kuiskaten:
”en tainnut olla onnellinen”


traumatytön alakulo

missä sä oot
oon hankala ja vaikee
missä sä oot
en pärjää, tarviin sua nyt
tule ja silitä mua ja sano
että haluut olla siinä vaan
etkä paeta omia ajatuksiasi
toiseen syliin, toiseen maailmaan

mä tiedän olevani ihan hupsu
mut kai mä oon niin traumatisoitunut
että kaiken lisäksi itseänikin pelkään
pelkään sitä että oot lähellä
ja yritän työntää sua kauemmas
mutta juuri silloin toivoisin sun jäävän
lähelle tulevan ja siihen vain jäävän

sanottaisi ei sanaakaan
mutta lämpö välillämme
haihtua ei saa toisen silmiin
eikä valua alas viemäreihin

rakastatko mua
vai onko kaikki
todellistakaan?


valon lapsi

yhä yö yskii ylle
yhä pelkään
metsää
varjoja
petoa

yhä ylleni lankeaa
yöllisiä uupumuksen
ylettömyyksiä
enkä yletä ravistamaan niitä mielestäni
en uskalla, en saata

yhä valtavasti järkyn
jos jossain epäkohdan mä nään
yhä sammuu sisältäni liekki
yhä enemmän mua itkettää
yhä liikoja toivon ja odotan
yhä enemmän itseäni hajotan

mutta se kaikki kuuluu asiaan
kun yksin kulkee itsensä kanssa pimeään
kyllä kai se joskus helpottaa

valon lapsi oon


näin unta elämästä joka ei ollut omani

näin unta päivisin
näin unta iltaisin
en halunnut olla läsnä
pelkäsin elämää

olin vain ajatusteni kanssa
kuljin kauhistuneena pitkin seiniä
vilkuilin olkani yli ja olin varma
että jossain oli mikrofoni
ja että minä olin varmaan
jollain listalla, sellaisella
johon merkataan hallituksen viholliset

lääkkeet huuhdoin viemäriin
tai purkillisen heitin huiviin
itkin ikkunalaudalla istuen
annoin vaatteideni kastua
voimasta surujen

näin unta elämästä joka ei ollut omani
siinä hymyilin ja oli olo kotoisin
ja kun käyskentelin mieleni teitä
onnellisena katsoin itseäni enkelinä

lepositeissä
vihdoin palasin
maailmaan, joka kerran oli auki
tänne jäin
vaikka vaikeaa riitti
mun oli pakko katsoa läpi se kortti
mahdollisuus sittenkin olla tässä nyt

ja mä onnistuin