keinuhevonen

laitan keinuhevosen kaappiin
mihin me sitä tarvittiinkaan

laitan kai kehyksiin
kuvan kasvaimesta
ultraäänessä niin täyteläisestä

ei ole lapsen itkua
on vain itsensä lapseksi jälleen tuntevan vuolaita
lämpimiä pisaroita
pitkin pastellisen huoneen lattioita

on vain ajatuksia siitä
kuinka sukupolvien ketju katkeaa
valo sammuu, liekkiä ei olekaan

hymyillään vielä mummon synttäreillä
ei kerrota isällekään

minä kehystän sen kuvan
eikä se saa mua itkemään
se saa mut vain suremaan
eikä maailma kohta enää olekaan
vaikka aika jatkaa kulkuaan
mua ei olekaan

Mainokset

en mennyt nukkumaan

eräänä päivänä
tuli päivä
jona en mennyt nukkumaan
valvoin päivien yli
näin jotain erilaisempaa
tunsin tavalla taivaan
käsissäni oli ruostunutta hiekkaa
ja paperista viinilaseja useita

ja sä katsoit niin monin sanoin
sanoit että täytyy vielä yrittää
että on noustava kun on päästävä yli
kosketit varovasti mutta se sattui
sanoit että kaikesta voi päästä yli

mutta se sattui

sinun oli syli
ja minunkin
mutta nyt se syli on tyhjä
se on kylmä ja vaikka huutaa
ei mistään saa oikeutusta
ei ole olemassa mitään sellaista
maailmaa jossa kaikki olisi ymmärrettävää

mä vihaan tätä maailmaa
vihaan sitä miten en pääse siitä yli
vihaan sitä että heitän kiviä ikkunoihin
vihaan sitä että varastan ostokseni
vihaan sitä että joku muu jossain on kai onnellinen
joku muu selviytyy
kun minä saatana en

lohkareet murtuvat vielä lisää
älä sano mitään
älä jooko sano mitään
koska minä en selviä vielä
en tänään
nukahdan sitten kun on hyvin
valvon ikuisesti


suuren johtajan varjossa

suuren johtajan varjossa
vähäisessä valossa loistan
ketjureaktiona hengitän
ja pidän silmät poissa
vielä vartoo heijastukseni
äärettömyyden paloa ovelta
huomioita kaipuusta, menneestä
ja siitä mitä on olla

niin kovin viaton vielä
niin vähän elämään tottunut
niin monista haaveista haalistuneista
itselleen kevään kutonut

ja minä laulaisin lauluja menetyksestä
mutten ole koskaan menettänyt mitään
jokainen soluni muistaa kaiken
jokainen yksittäinen maailma muun

eikä kukaan voi nousta mun tielle
sanoa ettei tämä nyt käy
minä vähäisestä virrastakin
omani suistoksi teen

ja minä laulaisin lauluja menetyksestä
mutten ole koskaan menettänyt mitään
enkä koskaan unohda sanojasikaan
kun suuri johtaja jätti kaiken varjoonsa


siitä on nyt vuoden päivät

siitä on nyt vuoden päivät
kun sä lähdit ja sun jälkeesi jäivät
tyhjyys, epätoivo ja alakulo

sanoisin näkemiin
ellen tietäisi
ettei me nähdä enää
sanoisin kuulemiin
ellen tietäisi
etten enää koskaan, ikinä
saa tietää, mitä tahdot sanoa

jätit paljon sanomatta
mutta kerroit tarpeeksi lähtemällä
veit mennessäsi paljon tietoa
ja surua, harmia

siitä on nyt vuoden päivät
kun lakkasin ottamasta
elämää itsestään selvyytenä
opin jotain olennaista kai maailmasta
kun tajusin alkaa arvostaa
niitä jotka vierelläni yhä tarpovat
samoissa sateissa, raekuuroissa
ja joiden kanssa voin yhä tanssia auringossa
sä naurat meille sieltä jostain

sanoisin hyvästi
ellen tietäisi
etten ole menettänyt sua oikeasti
sä kuljet aina vierelläni
ja se ajatus auttaa mua yhä ja ikuisesti


jollei se jo myöhäistä olisi

et voi sorvata muovia ilman käsiä
minä vaihtaisin surun toivoon
jos se mahdollista olisi
minä lähtisin hetkessä
jollei se mahdotonta olisi
mutta minä olen tässä
tiskillä uunituore leivos
et voi räjäyttää ilotulitteita juhannuksena

minä kulkisin läpi tulen ja jään
lauluja laulaisin niin kauniita
että itkisivät lisäkseni
kuolleetkin

et voi kastella varpaita laiturilta
minä kulkisin vaikka läpi
nihkeimmän jorpakon

jollei se jo myöhäistä olisi


hänelle joka nukkui pois

tänään aika on pysähtynyt
ja hiljaisuus vyörynyt ylle
tänään minun tekisi mieleni huutaa
mutta ääni juuttuu kurkkuun
eikä sanojakaan ole

tänään elämä on sammunut
mutta maailma jatkuu
järjettömyyden keskellä järki
vielä vartoo ja itseään suojelee
mutta huomenna minä itken
ja siitä päivästä tulee pitkä

ei ole olemassa elämää sitten kun
elämä on tässä ja juuri nyt
kunnes sitä ei enää ole


sanat jotka saavat hiljaiseksi

sanat kuin pääministerin katseessa kimmeltävät
vuosikausien epäusko ja epätoivo
jotka kerääntyvät lopulta tappioksi
elämän tärkeimmissä vaaleissa

sanat uppoavat minuun niin kuin uppoaa länsi
ja jäävät päähäni niin kuin kelluu
atlantilla roskien pläntti
ne mutristavat jo ennestään
suoran suuni
ja saavat ihmettelemään
mikä olikaan mun duuni

kun ei kukaan oikein osaa sanoa enää mitään
näinä päivinä on niin kovin hiljaista
yksikään ei kysy toiselta
mitä kuuluu, miksi olet poissa

samoissa soissa ja ojissa noissa
me makaamme virttyneinä ja joissakin
herää mietteitä jaloja
muttei suurin osa jaksa katsoa valoa

se on vaikeaa ja ei kai koskaan tee valmista
mut ne sanat muuttuvat haaleiksi
ja johdon ilmeet vaikeiksi