aamupalalla

syöt aamiaiseksi banaanikärpästen toukkia
et voi syödä muuta
ruisleivässäkin on vehnää
et kestä enää

kaadat viemäriin litroittain
antibioottilitkuja
haluat tuhota maailman
teet sen kai pohjavesi kerrallaan

sä et tahdo enää olla osana tätä todellisuutta
tätä yhteiskuntaa
luot tilalle uuden
saat sen kautta mahdollisuuden

eikä se haittaa ketään
sä et jaksaisi tehdä mitään
et edes satuttaa

teet niin vain paljon hitaammin
hukut hetki kerrallaan itseesi

Mainokset

maailmanloppua odotellessa

uusi päivä koittaa
yrittää sanoa jotain
horisontista päälle sylkee
kirkkaus sokaisee

pitäisikö jo
pitäisiköhän
lohduttautua
uskoa niitä jotka sanovat
että on vielä toivoa

että kaikki eivät ole vielä palaneet
ikkunoidensa takana kiinni seiniensä väliin
että on vielä aika jossain
ihmisiä, joiden silmissä
vilistää elämä vielä
eikä pelko rajoita heitä

niin kuin se ravistelee minua

ehkä me pääsemme vielä pakoon
ehkä ei ole mitään paikkaa
sitä voi ikiajoiksi miettiä
mitä tehty on vikaan

jossakin vielä
lisää toivoa kuolee
miksi kukaan haluaa elää
kun täällä kuitenkin

vain kuolee


jokaisella askeleella

haluaisin silittää
kaikki huolet pois puhaltaa
niin että jäisi jäljelle vain
vapaana soljuvaa vettä
joka puristuisi paidasta
kuin itsestään

että olisi enää vain raukea tyhjyys
hiljaisuus jota ei tekisi mieli
täyttää yhdelläkään sanalla

ja että jokaisella askeleella
maailma olisi kauniimpi taas

mutta kevät on pitkä
ja kaipuu syvä
ei ole mennyttä
on vain suru
pysyvä


ehkä tulee vielä päivä

ehkä kun herään
on kaikki paremmin
ei ole huolta eikä pelkoa
mutta turvallista ja hyvä olla
ehkä ei ole surua
ei pohjatonta alakuloa
ja usvaa jossa kulkea
piiloutuneena itseltään
aina paossa jotakin
kai omia mietteitään

ehkä tulee vielä päivä
kun kaikki ei ole niin haurasta
huteralla pohjalla, veitsenterällä
sellaisena päivänä aurinko paistaa
sälekaihtimien välistä sisään
ja huominen tuntuu hunnutetulta
sokeriselta pitsisomisteelta
pehmeältä, kermaiselta, timantein koristellulta
valtaistuin on kultainen ja kimmellystä täynnä

ehkä sellainen päivä tulee jo pian
toistaiseksi on ollut aika hiljaista


vaivihkaa

täällä tuijotan tyhjää seinää
katson, kuinka maali kuivuu
ja mietin, millä sen voi täyttää

ja ulkona huomaan vain kaltaiseni muut
ne jotka nousevat ratikkaan sivuovista
vaivihkaa pyytävät anteeksi olemistaan

joinakin tunteina muistan miksi olen
yhä näin väsynyt kaikkeen
toistan itseäni mutta se tuntuu oikealta
joitakin asioita ei voi kumota vaikenemalla

mietin usein, millä mittarilla katsotaan
minkä verran itse tähänkin voi vaikuttaa
jos kaikki on aina vain omasta asenteesta kii
niin miksi ei voi lopettaa kun voisi vielä lopettaa
miksi haluaa aina katsoa kaiken loppuun asti
ja kohtuuden kadottaa?

sitä en ole tähänkään päivään mennessä
pystynyt itselleni selvittämään


älköön kukaan antako ikinä periksi

ympärilläni paljon surua
näen paljon onnettomia ihmisiä

rikkinäisyys, paha olo
ajelehtiminen, kuolemanhalu

ja vaikka toivoisi
että kuolisi
ennemmin kuin ongelmansa kohtaisi
niin elämä jatkuu
kaikesta huolimatta

ja se mikä ei tapa
sattuu aivan vitusti
mutta kivun jälkeen
iskee vääjäämättä
helpotus
vaikka muuta pelkäisi

älköön kukaan antako ikinä periksi


huone täynnä tyhjää

valo hiipii pimeässä
niin hiljaa etten näe sitä
se vartoo nurkissa
säikäyttää sieltä

minä vapisen
huone täynnä tyhjää
sylissäni palasia
rikkinäisistä haaveista

likoamassa kyyneleet
ja pettymyksistä järvi
istuessani ikävä
lohduksi astuu sisään

valo jatkaa kulkuaan
kaiku vähitellen lakkaa
alavien maiden kantajat
enää pohjasakkaa

ja kuivaksi käynyt suokin
minä vain en rauhaa saa