maailma peittyy ilmaan

aina välillä mun mielessä välähtää
pitäisikö antaa anteeksi
sitten kuitenkin muistan
että kaikki on ennallaan
maailma matkaa radallaan
ja peittyy vihaan

menneisyys on historian karu juoni
vakaatkaan aikomukset eivät pelasta ketään
sinun lapsesi eivät ole sinun
ja juuri siksi se sattuu myös minuun

tähdet ja avaruus
pelkkää ilmaa

joinain päivinä kaikki on helpompaa
en katsele olkani yli
mutta useimpina hetkinä
tiedän, etten pääse yli

maailma peittyy ilmaan


yhä olemassa

kadut täyttyvät maailmasta
huutavat: ”älä tapa lasta”
odottaa alati kuihtuva runkoni
jo toipilasta

älä salli tapahtua niin
että tarvitsee minuun iskeä lyijyä
jotta olisi piha puhdas myös huomenna
älä katso tällaisena hetkenä pois
katso minua

minun sirpaleistani ei lauluja lauleta
on noustava täältä
mutta minä en pysty, en ole tässä

siirryn hiljalleen pois elämästä
eikä kukaan ajatellut edes lasta


lähiomaiselle

en vihaa sinua
en vain osaa
sanoa mitään


aarrearkuista

varhaisia muistoja kuolemanhalusta
onnettomia pelkotiloja lapsuudenkodissa
kaikki on nähty ja koettu jo

nyt on aika unohtaa ja elää eteenpäin elämää
jossa ei tarvitse tyytyä saatuun osaansa
koska on olemassa niin monia eri maailmoja
joihin voi ponnistaa kun ymmärtää oman roolinsa
aktiivisena uuden ja järkevän luojana

joskus tuntuu että mikään ei riitä
että aina sen tuntee nahoissaan
mistä on sattunut eväänsä hankkimaan
kyöpelinvuorelta, vaahteramäeltä
aarrearkuista, vaaleanpunaisista kuvioista

kyllä kaikki karaisee ja kasvattaa
eikä tarvitse olla enää ikinä hädissään
varmuuden kun löytää itsestään


perusturvallisuus piikkimatolla

voihan se olla että
kaikki ei ole koskaan
ollut tämän paremmin
ja läsnä on ilo joka
rehkii itsensä uuvuksiin
muttei koskaan huku
tyhjiin lupauksiin

makaan piikkimatolla
katto näyttää taivaalta
sirisee seinien välissä
ajaton seesteisyys
ei ole uhkaa enää

on vain jo lapsena menetetty
perusturvallisuus

saako sen kasattua vielä kokoon jostain
nämä piikit polttavat mun selässä
mutta kaikki on heleää ja kaunista


olipa kerran

olipa kerran kaukaisessa tietäjien maassa
pienen pienessä kylässä lapsi jonka
kotona kävivät poliisit ja ambulanssi
ja lapsi makasi hiljaa kelmeässä valossa peiton alla
ja kuuli eteisestä huudon seasta laulua
ja ihmiset kävelivät pitkin portaita

ja lapsi mietti silloin
että jos hänkin laulaisi
niin veisivätköhän ne sitten hänet
ja jättäisivät muut
niin kenellekään ei kävisi ikävästi
ja hän pääsisi jonnekin
samaan paikkaan josta toiset palasivat
kuukausien jälkeen

ja etäisyys ehkä kasvoi vuosien jälkeen
mutta asiat eivät kadonneet
eikä laulaminen auttanut silloinkaan
ei se milloinkaan ottanut mitään pois
mutta toi rauhallisen hetken
omiin unelmiinsa sopivan kaukaisuuden

olipa kerran kaukaisessa tietäjien maassa
paha olo kolmannessakin sukupolvessa


muttet koskaan ollut läsnä

uinu uinu rauhassa
hyvästelen sut viimeisen kerran
vaikket koskaan ollutkaan läsnä
vaan pitkiä aikoja poissa

mutta se on ohi nyt
on lapsesi kaikkeen väsynyt
tunnelma haikea ja
jonkin verran on käsittelyssä
hankaluuksia

sanon sata sanaa
mutta on yhä hiljaista
et ole enää siinä
mutta olen yhä väsynyt

jäljellä vain kuori
ja ajatuksista sähköshokit
sen jälkeen ei ole enää mitään
ja silmät täynnä tyhjää
vaikka joskus ehkä olit siellä

muttet koskaan ollut läsnä