sinussa riipun

hassua
että nyt kun ollaan oltu erossa
olen tehnyt kaikkia niitä juttuja
joihin en aiemmin osannut heittäytyä
kun näin silmissäni aina vain sinut
ja halusin kanssasi jokaisen
hetken valveilla ollessa viettää
ja sen jälkeen uneksia
sinusta vielä lisää
ja sehän sinua alkoi ahdistaa

nyt olen palannut ihmiseksi taas
itsenäiseksi, jaksavaiseksi
mutta nyt kaiken tekeminen on tyhjää
joissain kahviloissa nyhjään
täytän kalenterin järjestöillä
lukupiireillä ja vapaaehtoistöillä
näen kavereita, niitäkin
jotka vuoksesi aikanaan hylkäsin
olen itseni saanut takaisin
mutta se tuntuu kovin merkityksettömältä
tyhjältä ja turruttavalta

ei elämä ole samaa ilman sinua
kyllä se tästä vielä täydeksi kasvaa
mutta kun en haluaisi otettani irrottaa
tahtoisin vain samoihin lakanoihin
kanssasi yhä uudestaan nukahtaa


mitä rakkaus on?

mä haluaisin että rakkaus olisi niin puhdasta
ettei mikään mahti maailmassa vois sitä uhata
mutta kun sen syleilyssä vieraita hyppää
joutuu asiat uusiksi miettimään
ei kai auta suruaan kieltäkään

rakkaus
mitä se sitten on
jos ei lämpöä, turvaa ja sitä
että toinen olisi siinä
kun heikoin hetki piinaa
ja uskaltaisi rakastaa
myös silloin kun en oo sitä ansainnut

onko se sitten vain
intohimoo
riippuvuutta
sitä kun ei osaa olla
yksin eikä yhdessä
tuskaa, vereslihaa ja ainaista huolta
epäluottamusta, katkeruutta ja ikuista piinaa

ei se voi mennä niin
mä uskon hyvään
kunpa meissä kaikissa olisi voimaa
tulla toimeen itsemme kanssa
niin olisimme sitten vahvempia
rakastamaan toisiamme ehdoitta


tunteiden kliseerata

annoin jo anteeksi
mutta unohda en
myrskyn jälkeen kai on pouta
mut mun sisällä yhä kaataa
puhuri puita ja oksia noita
mä jään kaipaamaan

päivä toiseksi muuttuu
sydän yhä täällä vain suuttuu
kun ajattelee vanhaa
ei se pitkälle kanna
miten voisikaan unohtaa
kun ei auta kuin
luottaa ja rakastaa
tai luovuttaa ja antaa olla vaan

mä en tahtoisi päästää käsistäni hyvää
mutta kuinka voisin ilon itsestäni uudelleen löytää
kun jokainen päivä muistuttaa
siitä, mikä meni pieleen
missä valheet ja vääryys löivät lujaa
missä itku ja murhe korvasivat muun

ei itkusta tule loppua
mut kaikkeen turtuu
elämä kantaa
antaa ja ottaa
ja väsyneesti mä siihen kutsuun vastaan


kaiken katovaisuudesta

anteeksi, etten enää jaksanut
kuunnella paskaa, jota olet suoltanut
ja kaiken olen kestänyt
sulle julmuuden sallinut

anteeksi, että annoin sun
polkea mua kuin likaa santaan
en sulle kai enempää voi antaa
helisee taivaat, särkyvät maat
jäljelle jää tuhkaa
katoavaa

ei mitään kai tehty ole kestämään
miten tällä asenteella
voisikaan saada kestävää
mä kestitsen mieltäni
etsien sieltä itseäni
ei tämä helppoa kenellekään liene

enää kahdeksan vuotta
niin voin minäkin
nuorempia netin keskustelupalstoilla neuvoa
sanomalla, että
”sellaiset suhteet kuuluvat elämään
mutta voi luoja
älä siihen jää”


jää mun luo

jää mun luo
mä muuta pyydä en
on tässä paljon hyvää
toivon, että tiedät sen
on välillämme pyhä yhteys
henkinen rajapinta
jonne muilla ei ole asiaa
eivät muut tajua

sä olet niin hyvä
siinä mitä teet
kun kerään jostain nurkasta
rauhani riekaleet
sä silloin siinä seisot
ja näytät
että kaikki menee hyvin vielä

jää mun luo
on kuin kulkisimme samaa piennarta pitkin
ja samalla salamoi ja taivas itkis
mutta myrskyn jälkeen
aina koittaa hetki, jolloin
saa raikkautta hengittää

ehkä se vaan menee niin
että temperamentit jää toisiinsa kii
ja me kaksi vain koetaan toisemme
sillä tapaa vahvasti
mä rakastan sua varmasti
samalla kun teet mut heikoksi

jää mun luo
kaikki hyvin lopulta on


koukussa johonkin

me liikumme kuin aaveet
oudoissa unissa toistuvat vaateet
joita toisiltamme pyydämme
kun aavistamme, ettei pohjaa enää ole

olet mielessäsi piirtänyt kartan
olen mielessäni heittänyt arvan
kumpikaan vaan ei anna aloitetta tulla
vaan sen sijaan likistymme omituista kulissiharhaa
jossa minä kastelen väkisin hymyillen sinun rakentamas talon puutarhaa
ja sinä ihan muuten vaan juot hirveet pleksit

poikien saunaillassa vetistelet sitten veksin kanssa
ja veksi sanoo sulle, että se on semmoista
ja aamusella kotiin kömpiessäs hetken ajan mut kohtaat
mutta sekin on vain pieni muisto siitä
mitä meillä oli ehkä seitsemän vuotta sitten
nyt vain katselemme taulutelkkarista draamaa
ja käymme nukkumaan vierekkäin
vain jottei tule saarnaa

ja sen jälkeen heräämme yksinäisiin päiviin
niistä kasvaa lopulta surullisii vuosii
eikä kumpikaan tajua lähteä
kunnes tapaa toisen
ja sen jälkeen kovat riidat me talostakin saadaan aikaan

ja itkemme vuorotellen toistemme perään
niin kuin ei olisi koskaan ollut vaivaa mistään
toisen uusi tyyppi kyllästyy ja lähtee
ja toinen on silloin taas hetken aikaa vahva eikä murru
mutta sitten jälleen mietitään, että tähänkö on tultu

ja kyllähän me kai joskus toisiamme kaipasimme
mutta tämä on jo pidemmästi ollut pelkkää roikkumista ideaalis
siinä, millä joskus itsellemme uskottelimme monen monta juttuu
ei meistä kumpikaan tätä osannut aikanaan aavistaa

ja miksi, voi miksi
me edelleenkin tätä huopaamista jatketaan
kun alunperinkään ei osattu yhdessä soutaa?


ihmissuhdekoodeista

laita mulle viesti
laita, laita, laita
mä tiedän, että sä olet onlinessa
stalkkaan sua facebookissa
laita, laita, laita
mä puren yhteen mun hampaita

miks sä vastaat noille muille
mut mulle et mitään
vastaa, vastaa, vastaa

kolmen tunnin päästäkään
ei yhtään mitään
sä et siis rakasta mua
kyl mä ymmärrän

mä tykkään sun statusta
jos vielä vähän lisää yritän
niin ehkä sä muhun huomiosi keskität

vastaa nyt, saatana

lopulta laitat viestiä
sun kännykästä oli akku lopussa
ja facebookissa oli bugista
sen näkee virhelokista

sit kysyt, onko kaikki ookoo
ja mä tietty vastaan, että joo!
nyt kun sain sulta huomioo
niin kaikki hyvin on