mä en usko kirkkoihin, mut uskon kohtaloon

olin kuolla tänä vuonna
olisin voinut kipata ja maatua tuolla
mut mä oon täällä vielä
eikä pelko enää rusenna mua

tänään en lähde
en huomennakaan vielä
mutta kun menen
jokin odottaa mua siellä
jokin osaani suurempi
määrittelemätön kokonaisuus

mä en usko kirkkoihin
mut uskon kohtaloon

Mainokset

poltimme talomme

toiset lähtivät
kukaan ei saanut jäädä
poltimme talomme
nöyrtymiselläkin on rajansa
vaikka muuten raja häilyy

ammuimme eläimet
emme antaneet ystäviämme viedä
astuimme alas moraalin teiltä
sydän särkyneinä emme voineet katsoa taa

karhean paperin pinta
kertoi kaatuneet
saimme kirjeitä
joista kuoleman haju
läpi kaiken olevan tuntui
ei heitäkään ollut enää

mikä meidät tähän vei
kuka lakkasi välittämästä
missä pöydissä tämmöiset päätökset tehdään
veli veljen vieressä nyt haudassa makaa


murheellinen erhe

revitty pieni ihminen
makaa maassa särkyneenä
katse viettää alaviistoon
hänet haudataan pian suistoon

käteni ovat kylmät
enkä tunne mitään
tämä kaikki sattuu
ja koskettaa meitä
samaan vereen eksyneitä
kenenkään kädet eivät ole puhtaat

usko ei ole se
mikä täällä enää elää
hiljainen eilinen ei huuda perään
mutta veren haju seuraa meitä
muistuu mieleen niin väkevänä
ettemme muista enää
millaista kaikki oli silloin
kun olimme vielä yhtä
yksi kaunis, onnellinen perhe

yksi murheellinen, surullinen erhe


missä kuolema asuu

mä oon käynyt siellä
missä asuu kuolema
kolkuttanut uteliaana sen ovea
eikä kukaan avannut

oon katsonut sisään ikkunasta
mutta pöydän ääressä oli tyhjää
enkä tiedä, miksi mietin sitä nytkään

kai se pohdituttaa
että olen vieläkin täällä
vaikka pala minusta lepää
patologian laitoksella

ehkä se on ihmisen osa
jossain kohti nöyrtyä


ehjä ja väsynyt

pala palalta inspiraatio minussa kuolee
kaikki minussa kuolee
kuihdun usvaksi aamunkarrelle
kerron terveisiä kaikille
jotka mua ennen ovat tien näyttäneet
kuljen alisen virtaa pitkin
syleillen mennessäni muistoja

maailma on niin kaunis
mut ei mua harmita
tiedän: näin tän on mentävä
oon tehnyt itseni kanssa rauhan
vaalin tätä lempeyttä nyt

harmi et vasta nyt oon ehjä
kun oon väsynyt jo
eikä enää sitä kaunista aamuakaan oo


keinuhevonen

laitan keinuhevosen kaappiin
mihin me sitä tarvittiinkaan

laitan kai kehyksiin
kuvan kasvaimesta
ultraäänessä niin täyteläisestä

ei ole lapsen itkua
on vain itsensä lapseksi jälleen tuntevan vuolaita
lämpimiä pisaroita
pitkin pastellisen huoneen lattioita

on vain ajatuksia siitä
kuinka sukupolvien ketju katkeaa
valo sammuu, liekkiä ei olekaan

hymyillään vielä mummon synttäreillä
ei kerrota isällekään

minä kehystän sen kuvan
eikä se saa mua itkemään
se saa mut vain suremaan
eikä maailma kohta enää olekaan
vaikka aika jatkaa kulkuaan
mua ei olekaan


yhä olemassa

kadut täyttyvät maailmasta
huutavat: ”älä tapa lasta”
odottaa alati kuihtuva runkoni
jo toipilasta

älä salli tapahtua niin
että tarvitsee minuun iskeä lyijyä
jotta olisi piha puhdas myös huomenna
älä katso tällaisena hetkenä pois
katso minua

minun sirpaleistani ei lauluja lauleta
on noustava täältä
mutta minä en pysty, en ole tässä

siirryn hiljalleen pois elämästä
eikä kukaan ajatellut edes lasta