aitouden määritelmä

oon yhtä laskelmoitu
ku lana del rey
mikään mussa ei ole aitoa
olen niin vedenpitävän feikki
että ei ole edes vedenpitävä maskara

mun elämä on yhtä tarkkaan mietittyä kulissia
kun teen näin, seuraus on tämä

mä olen onnellinen silloin kun ei ole totta mikään
kaikki voi olla mitä vain ja aina pelkkää leikkiä
ironia on maski jonka ylleni puen koska se on helppoa
on niin helppoa olla kamala

eikä kukaan teistä näe mun läpi
koska mun katse on sillä tavalla pelottava
että jos alkaa joku epäillä jotain
mulla on keinoja

sellaista se on kun on polkunsa valinnut
jaloissaan kengät toisten rahoilla hankitut
mussa ei ole mitään aitoa

ei edes aitouden määritelmä


valuvikainen ihminen

ehkä jossain toisessa maailmassa
elää ihmisiä, joiden tapana on olla
kaikkea muuta kuin inhimillisiä
jotka eivät koskaan sano, tee, ajattele
mitään väärää, ikävää

ehkä sellaisia ihmisiä on vielä jossain
jotka valuvat elämän sattumaa
joiden poluista ei ainakaan komediaa saa
jotka hiihtävät kouluun kesät talvet
ja joiden osa on kunnioittaa

kun minä olen vähän valuvikainen
tällainen säälittävä, nolo ihminen
ei minusta olekaan sellaiseksi
täydelliseksi
minä olen vain osieni summa
lapsuuteni kasvatti ja olojeni orja

miksi mä haluan yhä olla se jonka osa
on olla aina virheetön, aina pyhä
kun ei sellaista löydy kuin sieltä
missä maa on syvä


luunkerääjien tarha

luunkerääjien tarha
siitä kaunis kilpesi tahran saa
kehräät tästä pölystä
vuosisatojen mittaisen
kauhujen suuren kertomuksen
kansallisen hegemonian
ja loputtoman kokoisen häpeän

pakkomielteet selityksineen
lakeijatko sua vielä kuuntelee
vai miksi valuu vaahdon seassa
tarpeettomia mustia sanoja
hampaidesi välistä yhä vieläkin?

pohjustat puheesi sinetöimällä ne
kullalla, joka suurennuslasin alla
on halvinta rihkamaa ja kuparia
korppikotkat lentelevät ylläsi
haistaen puhalluksen, pohjan
eivät ratsukotkaan ota ohjaksia
ellet viekkaudella pakota

kokonainen valtakunta
sinun otteessasi rapisee
mutta vielä koittaa päivä
jona sinäkin vihdoin vapiset


rapujuhlilla

täällä hän on matti
hauska, kuuliainen, huomaavainen
mutta kotona hänestä ottaa vallan sahti

ja silloin meidän jo juostava on

täällä me hymyilemme
lasejamme kilisytämme
skoolaamme ja kölökytämme hölökkyä
ovatpa nuo ravut punaisia
vai mitä, eikö niin

toivoisin, että olisin tällä kertaa väärässä

täällä hänestä irtoaa näkemyksiä
kuulemme kaiken

politiikasta
uskonnosta
tasa-arvosta
asemasta

miehet nauraa ja naiset tahtois
kapsahtaa hänen kaulaan
minä mielessäni
arkkua jo kiinni naulaan

kunpa en juoksisi väärään suuntaan
kunpa joku näkisi tämän kaiken
eikä mun tarvitsisi enää
meikin alla olla punainen


mikä noihin fiksuihin ihmisiin menee rakkaudessa?

jos olisin tiennyt sun olevan
jokin yleinen spermapankki
en olisi valinnut sua
olisin tehnyt kaiken toisin
mutten kadu enää
turhaan itseäni soimaan
siitä, ettet sä kestänyt enää
edes sitä alkeellisinta arkee

sun on pakko säännöllisin väliajoin
olla kapinallinen ja karkee
ja heittää hitsinvitsit aivan kaikki
tutuksi ja turvalliseksi käynyt jorpakkoon
et kestä sitä, että joku pääsee lähelle
näkee sun lävitse
et kestä sitä, että joku sua rakastaa
haluaa kanssasi heittäytyä kokemaan maailmaa
ei, sä pelkäät elämää
pakenet heti kun huomaat jonkun vierellesi jäävän

mutta voi kuinka sä et tiedäkään
ettei tuolla tavalla saa kuin ikävää
sä voit nyt perustella vauhdin ja vaaran
kohdella naista kuin uusinta kaaraa
mutta kaiken tuon alla mä sun herkkyytes näen
enkä ole tyytyväinen, että piilotat kaiken
väität, ettei tunteilla ole väliä
kun on niin täydellisessä tasapainossa
itsensä kanssa

mutta kun sä et ole
eikö kukaan muu näe sitä
olenko minä ainut
joka tietää
vai ketä sä oikein huijaat
ja miksi sä teet niin
kun täällä olis tarjolla
hurmaa, luonnetta, sävyjä

tuleeko kenestäkään koskaan valmista?


me lähdemme täältä

se mitä olimme ennen
ei koskaan ollut tarpeeksi
annoimme aivan liikaa anteeksi
ja sitten kutsuikin jo kanveesi

emme ehkä suostuneet katsomaan
sinne missä totuus yritti heiluttaa
edessämme aukenevaa surujen maata
ei, me tuijotimme sulassa sovussa
yhteistä juonta
jossa minä olin täydellinen vaimo
ja sinä niin kovin urhea mies
ja minusta kun uhkui lapsia monta
me niillekin laitettiin talot pystyyn
ja viljeltiin maat

ja sitten kun kaikki sortui
se iski meihin kuin hullun lehmän tauti
olimme aivan vietävän naiiveja
ja samalla aikuisuus kohtasi meidät
todellisuus teki temppunsa
ja konstit kävivät vähiin
niinpä päätit, että lähdemme täältä

meistä kaikista tihkui verta
niin paljon että kun ovi kävi
sinne sekaan hurmeen ja löyhkän
levisi paljon myös sappinestettä ja
seiniin tarttui inho
elon irvokas hetkellisyys

ja kuolinilmoituksessa luki kalmosta
vain kauniisti siveltyjä valheita


ikuinen liekki

mutta tietääkö kukaan
näistä ihmisistä
mitä oikeasti
pitää sisällään
kulkea riivattuna
päällä maan

en mistään kirjasta
oo tätä repäissyt
on kaikki se
minussa kytenyt
ja ylläni leijunut
vuosikymmenet jo

ja liekki se
syttynyt vaivihkaa
ilman että
sitä tilasinkaan

eräänä päivänä
huomasin vaan
että todellisuuteni
on nyrjähtänyt
eikä koskaan enää
ennallaan

ja silti olen
vahvempana nyt
siinä teille
sitä saatanaa