nukahtaminen

kävipä niinä iltoina niin
että hän istui alakerrassa
viinilasi kädessään
miettien menneisyyttään
ja itki

jotkut toiseuteensa hukkuvat
hän sätti itseään
luuli kaipaavansa jotain
muttei häneltä puuttunut mitään
hän istui alakuloaan alas juoden
hikikarpalot hiuksissaan

ja hengitti viileää ilmaa
mietti miten pääsisi tuskastaan

nauroi hersyvästi aina aamuisin
kun yhä uuteen päivään heräsi
mutta kun kajo vaihtui hämärään
hän yhä palasi jonnekin pimeään

mutta ehkä vielä jonakin kirkkaana päivänä
hän lakkaa kuulemasta ääniä
ja näkemästä varjoja nurkissa
sitä päivää odotellessaan

hän silti yhä miettii
kuinka herkästi saa itsensä nukahtamaan
kun maistaa kolme litraa viiniä

Mainokset

juurina sydämessä

aivan kuin omaa itseään pohdiskellen
ehkä jopa peläten
hän katsoo valokuvia niiltä ajoilta
kun ei ollut kurjaa ja vaikeeta
ja niissä näkee veren iättömyyden
kuvissa lauhkeat posket
ja puhkipalaneet toiveet

aivan kuin olisi katsonut
samoja tähtiä vuosisata sitten
istunut porstuassa ja
kohdistanut liikkeensä
suoraan laipioon
odottaen että
joku saapuisi vaikka
jänisjokea pitkin
ja ottaisi viereensä
niin kuin toivoo nytkin
ihminen ajassa joka totta on tänään
pian sekin muisto on väistynyt
ja polte iholta hälvennyt

mutta sitä ei koskaan unohda
minkä on kerran kohdannut
veressään muistaa ikiaikaisesti
jokaisen vivahteen

sydämessään yhä
kaiho ikuinen


matelua

mutta kun minä matelen
ryömin pohjia myöten
kahlaan raivossa
menneen otteessa
siristää silmiään
kirpeä syyllisyys

rosvo ei ole hän
aivan rappiolla
kuulen seassa lorujen
paljon surua

vaikerointi vähiin käy
syitä mihinkään
ei missään näy
tunnelma on lämmin
mutta iänkaiken surullinen
eikä auta vaikka kuinka
armoa ulkopuolelta anelee

itseään saa katsoa silmästä silmään
kun periksi ei voinut antaa


kahvipöytäspiritismiä

harkitsemattomat lauseet
kahvikupista nouseva höyry
kyynelkanavassa orastava
aavistus ektoplasmasta

tuleeko niistä sanoista kauniimpia
jos niitä koristelee vähän valkoisilla valheilla
tarvitseeko kaikkea tietää; sitäkin, mikä satuttaa?
eikö riitä, että ollaan vaan

minkä tähden sinä kaadat minulle sitä kahvia
kun minähän juon teetä
et taida ymmärtää, miksi minuun koskee
en taida käsittää vieläkään

ja kuppia liikuttaa skeptinen voima
se sama voima, joka meistä kuluttaa varmuuden
ja jättää jäljelle höyryn, joka korvien kautta
purkaa meidät palasiksi


näyteikkunassa

mulla on päälläni
bambusta tehdyt rintaliivit
joiden syövereihin
kai haluaisit
mutta et pääse
koska minuun ei kukaan koske

olen näyteikkunassa elävä nukke
ihmiset kulkevat ohi
kukaan ei kuule
kuinka sisälläni soittaa rasia
venäläistä oopperaa
ja tolstoi lukee rahisevalla äänellään
rikosta ja rangaistusta
minä olen nukke
ja sellaiseksi jään

mulla on joskus kai päälläni jokin kolttu
sellainen selästä sidottava silkkinen nuttu
johon ei ole varaa edes sillä
joka ikkunan keskiyöllä rikkoo
minuun ei kukaan koske

rauhassa saavat sisälläni balleriinat niin kauniisti tanssia
ja slaavilainen melankolia kyteä kuin olisi eilistä
raskaampi vain tämä päivä
olen tässä paikallani

joskus silmämunani putoaa syliini
silloin joku myyjäpoika tulee ja liimaa sen takaisin
ja minun sisälläni vaan vodkaa kaadetaan sellaisiin lasiin
joista juodaan kun tulee erikoisvieraita käymään

mulla on päälläni vuosisadan vaihde
kristuksen kasvot ja puliukon paiseet
sellainen minä olen
roisi ja räikee
mutta kukaan ei minuun koske
joskus se koskee
usein en vain mitään tunne

rajan takana on paljon tilaa olla yksin


sä olet kuollut nyt

sä oot kuollut nyt
ei sua enää oo
oon täällä yksin
kun sua ei enää oo

sä olet kuollut nyt
sä menit lähtemään
sun aikas tuli loppuun
ja sun täytyi mennä

sä et enää palaa
mut unissani oot
mua halaat niissä
rutistat muhun
toivoa vielä

ja kun mä herään
tunnen sinun siinä makaavan
katsovan mun heräämistä
tajuntani palaavan

ja niinä hetkinä huomaan taas
täällä yksin oon
sun lähteneen mä muistan
ja se minut suruun suistaa

sä oot kuollut nyt
se tuntuu pahalta niin
viidennelle askeleelle
on matkaa vielä pitkä tovi
haikeus ei ole portti, ei ovi
mutta sen kautta tunnen
sun ihos ihollain
ja se mua auttaa yli
silloin kun taivas laskee
surunsa seppeleen mun ylle


olen mä onnellinen

sä kysyt oonko mä onnellinen
”joo, oon mä onnellinen”
mä kysyn, ootko sä onnellinen
”joo, oon mäkin onnellinen”
hetken aikaa ilmassa häilyy
epämukavuus, vaivaantuneisuus
mä kilisytän mun kynsiä
viinilasiani vasten
miettien, miten näyttää
enemmän siltä että olisin elämässä kii
ja vähemmän siltä, että
kaipaan sua niin

sä kerrot niistä päivistä
jolloin kaikki on seepianväristä
ja auringonsäteet häikäisee
ja sun lapsi, se käsivarsiesi
otteessa kikattelee
ja sun hiukset on meriveden suolaamat
ja kaikki on niin valoisaa
ettei silloin sun mieleesi tietenkään juolahda
ajatuskaan, häivähdyskään minusta

ja sä mietit
että mä olen niin viilee
että hyppelen porttikongeissa
kihertelen roiseissa juhlissa
ja että tunnen niin paljon jengiä
etten tarvitse sua enää
niin sä mietit kun katsot mua
ajattelet, että pidän nuhjuisena sua

ja mä katson sua hiljaa
kun etsit pullonavaajaa
huoneistossa on paljon ääniä
mutta ne ovat niin etäällä
on vain yksi maailma
se on tässä, tänään, täällä

mä suljen oven takanani
pyyhin kyyneleen silmäkulmastani
ja kävelen hälyyn, virtaan
se jättää muhun pinnan
jonka alle ei pääse kai kukaan
enää jälkeesi sun

ja sä ikkunassa viivyt liian kauan
joku tulee ja puhkaisee sen kuplan
jossa hetken aikaa hengitit
vielä samaa ilmaa minun kanssani

kadut täyttyvät asfaltin tummuessa