ilmestyskirja II

katson ympärilleni, on niin kaunista
kaiken potentiaalin katoavaisuus vain
saa mut hauraaksi ja alakuloon
missä kohti lakkasin olemasta lapsinero
ja muutuin vain yhdeksi toisten riviin
toiseuteensa hukkuvaksi
niin passiiviseksi
että jo pelkät ideat taannuttavat
koska niiden eteen pitäisi tehdä jotain

kaikki tämä aika täällä tässä meillä
on lopulta niin kovin pientä
jäämmekö historiankirjoihin
entä jos niin käy vain toiselle meistä
ja se en olekaan minä
vaikka aina kaikki sanoivat niin
että minusta tulee vielä joskus jotain
entäs jos musta tuleekin vain sun varjosi
kun oma valoni on himmennyt
kun olen meitä molempia läpi vuosien kantanut?

miten kaikki voi olla yhtä aikaa niin
mielettömän painavaa ja kevyttä
mä rakastan tätä elämää
ja vihaan sitä


ilmestyskirja I

kadutko sä koskaan elämää
valintoja joita oot tehnyt
ja sitä ettet kestäkään enää
ootko joskus kuvitellut
että jossain on takaovi
joka vie sut sellaiseen käytävään
jossa kaikki vaihtoehdot vievät
yksinkertaisesti aina vain parempaan

vai tajuatko sulkeneesi takanasi portteja useita
sammuttaneesi valot ja kertonut itsellesi valheita
jättänyt jälkeesi kummallisia auroja ja ajatuksia sameita

oletko sä koskaan miettinyt sitä
ei ehkä olekaan niin helppoa olla onnellinen
kun ymmärtää valintojensa seuraukset


haalenneet tapetit

pidä minut piilossa
vietän aikoja siilossa
kuka vartoo mua vielä
jos et sinäkään enää

säilytä minut
säilö railona
kivistyvään
sydämeesi

haalenneista tapeteista
vaalenevat hiljaa
jäljet minusta
meistä
kahdenlaisista
eri teistä

ja kuka saa muka syyn
seurauksen ja muun
jos et sinä tahdo minua enää

jos et sinä tahdo minua enää
jos et sinä tahdo

minä en elä


raakile

mä oon vielä täysi raakile
koostun palasista
jotka hajoilee

mut se on kaikki osa suunnitelmaa
mä kehityn koko ajan oikeaan suuntaan
mun sisälläni palaa voimakas liekki
se on väriltään kai violetti
kuvastaa voimaa, vahvuutta
ehkä myös vihaa
vihaa keskinkertaisuutta
ja tyhmyyttä kohtaan
eikä anna armoa itselleen
koska tärkeintä on tuhoutua
noustakseen uudelleen

mä oon vielä siinä vaiheessa
että hioudun koko ajan
ylilyöntien kautta opin tasapainoon
ja aavistus vainoharhaa vaihtuu onnellisemmaksi olotilaksi
kunhan ensin taistelen tarinani

mä en oo enää kauaa raakile
mutta valmistusvikainen vielä hetken


anna nyt jo armoo, mieli

anna nyt jo armoo, mieli
ei tarvii olla julma
tarviin mieluummin turvaa
haluun olla jo hyvinvoiva ja ookoo
tää eksistentiaalinen angsti on jo aika noloo

mä valan itseeni toivoo
mut se toivo haisee bensalta
ja mulla on kädessä tulitikut
ne on niin helppoa sytyttää
heti kun alkaa vähän vituttaa

ei pitäisi kaiken olla niin reunalla
on ihan ookoo jos ei kaikki oo joko tai
voi vähän kompastua ja kaatuakin
jos muistaa sen jälkeen nousta
eikä käänny heti himaan

näitä juttuja oppii vain kantapään kautta
iän myötä ja elämänkokemuksella
mä oon vaan niin kärsimätön
että haluaisin jo olla se joka
ei koskaan menetä tasapainoaan


sopeutumisvaikeuksia

mikä tekee pahinta minulle
miksen tiedä, mikä eniten sattuu
yritän samoilla mieleni vesissä ja ottaa selvää
pähkäillä kaikkia näitä asioita

mutta siellä missä pitäisi olla rauhallista
kohisee minun mielessäni ja huutaa
ja kaikki on vaikeaa ja hankalaa
ja koskaan en tiedä, mihin mikäkin ajatus johtaa
kun eivät taida onnelliset yössä kohdata

ei löydy vastauksia
herää vain lisää kysymyksiä
ja hankaluudet vain jatkuvat
aina kun yhden ratkaisee
toinen itsestään ilmoittelee

ehkä mun on vaikeaa sopeutua onnellisuuteen
ehkä siinä on syy


mä vain juoksen pakoon omaa itseäni

minussa ei ole enää lainkaan mistä ottaa kiinni
olen elastinen, plastinen, juoksen kuin viini
ja hiljalleen väsytte juoksemaan perässäni
ja mun vauhti on kova, se huimaa päätä
mulla ei ole päämäärää
ei suuntaa, ei mitään suurta suunnitelmaa

mä vain juoksen pakoon omaa itseäni

eikä siinä auta vaikka kuinka yrittäisitte
ymmärtää, pysäyttää, rauhoittaa
mä vain juoksen kahta kovempaa