maailman kantava voima

aloin kirjoittaa sinulle kirjettä
mutten löytänyt siitä itseäni
mihin minä olin mennyt?
mihin minä olin kadonnut?

olinko mennyt niihin kaikkiin odotuksiin
uponnut jonnekin pimeään
toivonut etten ehkä heräisikään
sillä herääminen tiesi kauheasti töitä
vaivaa työssä ja kotitöissä

enkä minä enää jaksanut aina töitä
unettomia öitä sun vierelläsi
hiljaisuutta joka täytesanoilla itsensä valeli
etkä ollut läsnä silloin kun sieluani paleli
olihan sinulla tuska aivan omasi

minä en jaksanutkaan enää olla koko maailman kantava voima

anteeksi


maailman laidalla

sinun päiväsi täyttyvät silmukoista
älä päästä niitä putoamaan
älä näytä niille hävitystä
jota et ole varautunut hallitsemaan

sinun yösi kuluvat miettiessä
minne voi kartalta kadota
kun ei halua kuolla
ei vain jaksa elää sellaista elämää
jossa tuntisi olevansa olemassa

ja minä mietin silloin vierellä
pitäisikö sinua työntää reunaa kohti
niin ehkä havahtuisit maailman laidalla
katsomaan, että mikä oikeasti kannattaa
ja jos muuta reittiä ei olisi
saisit ainakin haudan rauhan

mutta saako sellaista pohtia mielessään
pitäisikö aina yrittää ymmärtää
mutta kun minä ymmärrän jo liikaakin
ja sen vuoksi lopullisen ratkaisunkin tajuaisin

mitä edes on välittäminen
jos toisessa vain roikkuu


avanto

jäät rysähtävät rikki allani
avanto näyttää haurauteni
sujahdan pohjaan
uin merenneitojen kanssa
valo mua pintaan ohjaa
mä en halua nousta
älkää pakottako mua pois täältä

jään alta pilkistävät kasvot
niillä on katse eksyneen
sellainen joka pakahduttaa
heistä jokaisen

ne kasvot kuuluivat hänelle
jonka iho pakahtui
kun kylmä lävisti kaiken

ja kohisi hetkissä ikuisuus


jaksamista

ja katson niihin kasvoihin jotka mua
vaivihkaa tuijottavat mdf-levyn pinnasta
ja vilkuilen särähtäviä sanoja
jotka kirpeästi istuivat sen naamalla
joka mulle hymyili haikeasti
ja sen jälkeen sanoi ettei enää jaksa
ja mä sanoin että kannattaa jaksaa
koska päivä on vielä nuori ja kaikkea saa aikaan
kun tarttuu toimeen eikä jää paikoilleen lahoamaan
mutta se toinen sanoi ettei enää jaksa

tarttui muhun kuin viimeiseen oljenkorteen
niin kuin elämässä ei olisi ollut mitään muuta kuin
mun sanojeni paino hänen vartensa yllä
ja sanoin monta asiaa mutta sisältöä vähän
koska en tiennyt miten kohdata sellainen tilanne
kun toinen istuu nokassa nostokurjen
ja miettii miltei vaieten
kantaisko sen siivet jos se kokeilis lentää

katson niitä kasvoja jotka mua tuijottaa
joskus tämäkin oli helpompaa
nyt en osaa sanoa enää mitään


aavistuksia

näimmekö tämän ennalta
aavistiko joku tulevan
olisiko pitänyt sanoa enemmän
vai puhua vähemmän ja kuunnella
olisiko joku voinut tehdä jotain paremmin

vai oliko kaikki olosuhteita
tapahtuivatko nämä asiat
hyvistä syistä
syytämmekö itseämme
vai sitä toista

mönkiikö meistä esiin
hauraita haarniskoja
kun yritämme selittää
itsellemme järkisyitä
asiaan, jossa ei ole
kuin tunnelatausta

emme nähneet tätä ennalta


kaikki ne kuvat

veri hiipii povelle
siitä reittä pitkin
valuu sinne missä
maa sortuu
railoiksi kaartuu

minulla on kädessäni astalo
sillä näen itseeni osuneeni
maailma tuikkii
olemisen pettävyyttä
hengitän raskaasti
yritän keksiä syytä
tarttua vielä puhelimeen
soittaa ja sanoa:
”mä tarvitsen apua”

hurme syleilee
silmilläni näen
saippuakuplat
auringon spektrin
uuden auton tuoksun
haalarimerkkien tilkkutäkin
papin aamenen
rikkinäiset sukkahousut
kanarialla palaneet kasvot
lapsivedenputouksen
mustikkamuffinssit
sormiväreillä maalatun kortin
kikatuksen kuivumassa olevien lakanoiden välissä
hyppynarun
hypyn tyhjyyteen

kuulen enää oman pulssini
se vaikertaa tahdissa sumun
joka huoneesta himmeästi
pujahtaa sisään ammeeseen
ja minuun kujeillen haluaa

sen jälkeen kuvat nopeutuvat
kunnes jäljelle jää ainoastaan
puhelin joka tuuttaa varattua


haudankaivaja

vuosia huudan
raivoan, hautaani kaivan
aivan kuin voisi varastoida
pahaa oloa kuin kellariin
muuttolaatikoita

anna kun luovun tästä
hetkestä niin häilyvästä
ja otan tilalle sellaisen
kestävyyden periaatteen
jossa ei tarvitse miettiä
kuka sitten joskus kirjoittaa saatteen

kävelen pitkospuita pitkin
polttopulloja käsissäni
suolla raivoan ja spreijaan metsän
värjään sen mun verellä kerran