mä en usko kirkkoihin, mut uskon kohtaloon

olin kuolla tänä vuonna
olisin voinut kipata ja maatua tuolla
mut mä oon täällä vielä
eikä pelko enää rusenna mua

tänään en lähde
en huomennakaan vielä
mutta kun menen
jokin odottaa mua siellä
jokin osaani suurempi
määrittelemätön kokonaisuus

mä en usko kirkkoihin
mut uskon kohtaloon


selviytyjien maailma

ei oo helppo maailma kun on niin herkkä
mutta on helppoa eristäytyä
jäädä yksin
laulaa ääneti itkuvirsiä
kiemurrella voimattomana
kuunnella jääkaapin kohinaa
ja sitä, kun seinän takana toiset saavat toisiaan
on niin helppoa unohtaa
mitä on olla olemassa

samaan aikaan kaikkialla leijuu
sädehtivä selviytyjien aura
niistä kirjoitetaan paljon
kuinka ne on selättäneet kuoleman
syövän, avioeron, tsunamin, onnettomuuden
paljon menetyksiä

mutta niiden etuna on ollut
että niillä on alunperinkin
ollut jotain menetettävää

kuka kirjoittaa meistäjotka selviytyy
vaikkei meillä ole mitään


mä vain juoksen pakoon omaa itseäni

minussa ei ole enää lainkaan mistä ottaa kiinni
olen elastinen, plastinen, juoksen kuin viini
ja hiljalleen väsytte juoksemaan perässäni
ja mun vauhti on kova, se huimaa päätä
mulla ei ole päämäärää
ei suuntaa, ei mitään suurta suunnitelmaa

mä vain juoksen pakoon omaa itseäni

eikä siinä auta vaikka kuinka yrittäisitte
ymmärtää, pysäyttää, rauhoittaa
mä vain juoksen kahta kovempaa


herrasta luopunut

oppikoon jokainen kerrasta
miltä tuntuu luopua herrasta
juopua omasta polustaan
voipua vain jos sitä tarvitaan
eikä armoa säännöstellä sen mukaan
kuka tekee huorin ja muutoin mokaa
vaan uskoa vain siihen mikä oma on tahto
ja rappiota välttää enemmän kuin olisi pakko

kivun kautta kuolo korjaa
mädäntyneen, väsyneen
vahvuus piilee alla heikkouksien
vain jos ne yltään pois lähettelee
kiemurtelee virrassa kuin uhmata voisi
ja itselleen soisi sen mikä uutta loisi

niin minä teitäni kuljen
vereni väkevänä polkuani johtaa
kiiruhtamatta kohti etsintöjä kuljen
löydän varrelta metsän puun jos toisen
kuoren välissä on mieleni kartta
ja jos eksyn teen sen hyvin
niin että kasvattaa se maita

enkä yksin ole koskaan
mutta itsenäisenä kuljen


suuren johtajan varjossa

suuren johtajan varjossa
vähäisessä valossa loistan
ketjureaktiona hengitän
ja pidän silmät poissa
vielä vartoo heijastukseni
äärettömyyden paloa ovelta
huomioita kaipuusta, menneestä
ja siitä mitä on olla

niin kovin viaton vielä
niin vähän elämään tottunut
niin monista haaveista haalistuneista
itselleen kevään kutonut

ja minä laulaisin lauluja menetyksestä
mutten ole koskaan menettänyt mitään
jokainen soluni muistaa kaiken
jokainen yksittäinen maailma muun

eikä kukaan voi nousta mun tielle
sanoa ettei tämä nyt käy
minä vähäisestä virrastakin
omani suistoksi teen

ja minä laulaisin lauluja menetyksestä
mutten ole koskaan menettänyt mitään
enkä koskaan unohda sanojasikaan
kun suuri johtaja jätti kaiken varjoonsa


kainoja pyyntöjä

älä sano ettei suhun satu
jos sun silmissä kiiltää
älä väitä ettei mikään tunnu
jos oot aikeissa romahtaa

puhu ääneen tai edes näkyvästi
älä hiljene jos et saa vastausta heti
älä anna mun tai kenenkään ikinä
sun ylitsesi kävellä
vaikka suhun sattuisi nyt
se ei ole mitään pysyvää

katso vielä kerran mua silmiin
ja usko kun sanon
sun ei tarvitse pelätä mitään
kaikki on tässä ja nyt


perusturvallisuus piikkimatolla

voihan se olla että
kaikki ei ole koskaan
ollut tämän paremmin
ja läsnä on ilo joka
rehkii itsensä uuvuksiin
muttei koskaan huku
tyhjiin lupauksiin

makaan piikkimatolla
katto näyttää taivaalta
sirisee seinien välissä
ajaton seesteisyys
ei ole uhkaa enää

on vain jo lapsena menetetty
perusturvallisuus

saako sen kasattua vielä kokoon jostain
nämä piikit polttavat mun selässä
mutta kaikki on heleää ja kaunista