mites nää mites nää

olipa kerran runotyttö
joka oli kaikesta jotain mieltä
kertoili niitä juttujaan
suututti omia tuttujaan
ja valikoidusti valtatielläkin
yltyi paasaamaan

mut mites nää
mites nää
kun yhtäkkiä mielessä tulikin hiljaista
alkoi kaikki olla harmaata
kapina tuntui kostona karmalta
eikä mikään tuntunut vaikuttavan

silloin runotyttö oivalsi
että radikaaleinta onkin arki
paisui muodottomaksi sohvallaan
lillui usvassa unholaan
astui alas sängystä kolmantena päivänä
päätti, että nyt valitsen elämän
ja nyrjäytti nilkkansa

mutta kun hän oli tarpeeksi keräillyt itseään
löytänyt villakoirat sielustaan
hän palasi viimein elämään

ja on taas täällä nyt
mites suunne pannaan nyt
mites nää
mites näät!


aamupalalla

syöt aamiaiseksi banaanikärpästen toukkia
et voi syödä muuta
ruisleivässäkin on vehnää
et kestä enää

kaadat viemäriin litroittain
antibioottilitkuja
haluat tuhota maailman
teet sen kai pohjavesi kerrallaan

sä et tahdo enää olla osana tätä todellisuutta
tätä yhteiskuntaa
luot tilalle uuden
saat sen kautta mahdollisuuden

eikä se haittaa ketään
sä et jaksaisi tehdä mitään
et edes satuttaa

teet niin vain paljon hitaammin
hukut hetki kerrallaan itseesi


syksyruno

nyt en parempaan pysty
on minut vallannut syksy
hiipinyt sisälle kukonaskelin
ilmestynyt ovelle kädessään mortteli
sillä se on jauhanut minun pelkoni
iloni ja uskoni yhdeksi isoksi rouheeksi
jota nyt ripottelee mielivaltaisesti
jokaiseen päivääni

aamun kuulaat askeleet
iltapäivällä narisevat kumisaappaat
illalla kaiken ylle kiipeävä pimeys
ja yöllä kylmää ja yksinäistä

tammenlehtien päällä nukkuminen
ja tähtitaivaan katseleminen
ovat ihan hauskoja toimia kyllä
mutta viehätyn enemmän
kun maailma on hetken aikaa kaunis
sellaisina päivinä jolloin
tuntee saaneensa jotain aikaan


milloin lakataan yrittämästä

luullaan yhdessä olevamme normaaleja
istutaan alas ja katsotaan teeveetä
pyöräillään rinnakkain ja näytetään hyvältä
maataan samassa sängyssä välissämme kilometrejä

ja silti mä toivoisin että vielä joskus
sä katsoisit mua kylmäsavulohisalaattis takaa
sillä katseella jolla katsoit mua vuosia sitten
ja sun silmissäsi vilistäisi vielä into ja raukeus
ei inho ja haikeus

ja sä näyttäisit mulle jälleen
miksi me kuulutaan yhteen
näiden lainojen maksaminen
tässä elämässä riutuminen
alkavat olla molemmille liikaa
koska niin kuuluu tehdä

eivätkä nämä vuodetkaan
enää tee meistä nuoria
pelkään sitä päivää
jolloin kerrot löytäneesi toisen
tai veneestä mereen oksentaessasi
kallistut ja kuolet

kai sekin toisaalta
poistaisi nää huolet


kaukaisuudessa

vaaleus, kalpeus
haalea kuulaus
notkeana polvet
kaukaisuudessa kolina
kutsun tuo sinne
missä lämpö käy luo

eikä mun tarvitse koskaan pelätä
omiin vainoharhoihini herätä
vierellä posliiniastia
täynnä pikkutavaraa
kaiken kätkee, paljon salaa
mutta löytää aina kotiin varmaan

kun sadut päättyvät kauniiseen arkeen
onnen harhaan
ei ole kiire mihinkään
jää vielä vähäksi aikaa


kissanomistajan maanantai

kusta
paskaa
oksennusta

eikö tässä
elämässä ole
koskaan
mitään muuta?


valolta suojassa

jos pitää valosuojaa silmillään
voi sen alla esittää, että nukkuu vaan
eikä tarvitse paljastaa
että onkin hereillä tähän aikaan
eikä tarvitse paljastaa sitä
että on mietteissään
eikä unta saa yksinään

vaihtuuko yö koskaan aamuksi
menenkö tuonne
missä vaihtuu sitten päivä illaksi
vai jäänkö tähän
painanko pääni alemmas vielä vähän

ei, kyllä mä aion nousta tästä
selviytyä, suoriutua elämästä
uudestaan iskeytyä arkeen kii
ja tehdä kaikesta merkityksellistäkin

mutta se vie aikaa
mä vielä hetken
itseäni tässä kerään
sillä kun suojan kasvoiltani
pois tuonne tyrkkään
täytyy mun kestää se näkymä
joka eteeni aukeaa