monta tarinaa

sen näkee katseesta
kuka elää aineissa
sen tyhjyyden ja
haikeuden
ei ole helppoa
olla onnellinen

sitä joskus mietin
miten siihen tilaan päätyy
henkiparka yhtäkkiäkö jäätyy
ja pää päihteisiin kääntyy

mikä siinä on
että paineen alle nääntyy

eikö elämä itsessään riitä
miettiikö ne koskaan
että ehkä se siitä
miettiikö ne mitään
laajeneeko niiden tajuntakaan
vai näkeekö ne vain ihan samaa pahaa unta
kaikki mysteerit selviävät ratkeamattomiksi
ja niiltä on turha ehkä edes kysyä, miksi

yhtä monta tarinaa
kuin on vieressä
näitä juttuja miettivääkin

Mainokset

alakulo ei koskaan kysy lupaa

lannoitamme lähiöt
kuoleman kipuilulla
pihistelemme sieltä
mikä tärkeetä ois

laulamme kyynelten seasta
balladeja menneistä ajoista
huuhdomme huokauksemme
ikuisuuden vastavirtaan
kivahdamme kauniille ajatuksille
ja nauramme väärissä kohdin

huudamme kuin olisi sisällämme
sielu matkalla giljotiiniin
pesemme kätemme asioista
joihin voimme vaikuttaa
ja suljemme silmämmekin
koska niin on kai helpompaa

alakulo ei koskaan kysy lupaa
ja se saavuttaa meidät niin herkästi
että se satuttaisi
ellei siihen olisi jo turtunut


ennen välitin, nyt syön pillereitä siihenkin

ennen välitin
nyt syön pillereitä siihenkin
ennen violetti maalasi armon
nyt se kuvastaa oloo
kun maailmojen välissä uin
huoneessa kadonneiden
satoja tarinoita luen
sängyssä murusia
nähdystä maailmasta
ihon alla ikuisuus

kasvaa tilliä, selleriä
siellä missä joskus elin minä
linnassa jonkun muun
vallihaudat ovat kuivuneet
jonkin sisällä tunnen muuttuneen

yhä liikkeessä oon
yhä tässä näin meen