poltimme talomme

toiset lähtivät
kukaan ei saanut jäädä
poltimme talomme
nöyrtymiselläkin on rajansa
vaikka muuten raja häilyy

ammuimme eläimet
emme antaneet ystäviämme viedä
astuimme alas moraalin teiltä
sydän särkyneinä emme voineet katsoa taa

karhean paperin pinta
kertoi kaatuneet
saimme kirjeitä
joista kuoleman haju
läpi kaiken olevan tuntui
ei heitäkään ollut enää

mikä meidät tähän vei
kuka lakkasi välittämästä
missä pöydissä tämmöiset päätökset tehdään
veli veljen vieressä nyt haudassa makaa


murheellinen erhe

revitty pieni ihminen
makaa maassa särkyneenä
katse viettää alaviistoon
hänet haudataan pian suistoon

käteni ovat kylmät
enkä tunne mitään
tämä kaikki sattuu
ja koskettaa meitä
samaan vereen eksyneitä
kenenkään kädet eivät ole puhtaat

usko ei ole se
mikä täällä enää elää
hiljainen eilinen ei huuda perään
mutta veren haju seuraa meitä
muistuu mieleen niin väkevänä
ettemme muista enää
millaista kaikki oli silloin
kun olimme vielä yhtä
yksi kaunis, onnellinen perhe

yksi murheellinen, surullinen erhe


maailma peittyy ilmaan

aina välillä mun mielessä välähtää
pitäisikö antaa anteeksi
sitten kuitenkin muistan
että kaikki on ennallaan
maailma matkaa radallaan
ja peittyy vihaan

menneisyys on historian karu juoni
vakaatkaan aikomukset eivät pelasta ketään
sinun lapsesi eivät ole sinun
ja juuri siksi se sattuu myös minuun

tähdet ja avaruus
pelkkää ilmaa

joinain päivinä kaikki on helpompaa
en katsele olkani yli
mutta useimpina hetkinä
tiedän, etten pääse yli

maailma peittyy ilmaan


kimmellystä ja vihaa

vene kimmeltää
se on edessämme auki
sattumusten kautta
valkeana kaikki

yllä on pikeepaidat ja kaikki
jotain burberryy kai olkapäällä
kuka näitä laskee

hennessey on myös edessämme auki
ja sen helmeilevä pinta kuin
meidän tarinamme

kaikki uskotut sanat
lopussa pettymyksen jana
sallikaa meidän suruumme juoda
jo tässä näin, etukäteen
juhla täynnä iloa
ja valmiiksi jo vihaa

sinä et merkitse minulle yhtään mitään
et nyt, et koskaan, et ikinä
timantit on ikuisia

sittenkin kun sua ei enää ole
mulla on walk-in-vaatekaappi
ja puutarhurin leikkaama piha


missä kuolema asuu

mä oon käynyt siellä
missä asuu kuolema
kolkuttanut uteliaana sen ovea
eikä kukaan avannut

oon katsonut sisään ikkunasta
mutta pöydän ääressä oli tyhjää
enkä tiedä, miksi mietin sitä nytkään

kai se pohdituttaa
että olen vieläkin täällä
vaikka pala minusta lepää
patologian laitoksella

ehkä se on ihmisen osa
jossain kohti nöyrtyä


kun puhut rakkaudesta

kun puhut rakkaudesta
sanasi ovat täynnä väkivaltaa
mun täytyy lähteä
kun en voi paetakaan

kaikki puhuvat sellaisella kielellä
jota ei ole olemassakaan

sä kysyt miksi olen niin huono
ja tottahan se on, multa puuttuu itsetunto
tuijotan kattoon, se tuijottaa takaisin
syyttävästi, tutkivasti
miksi itkisin

kaikki puhuvat sellaisella kielellä
jota ei ole olemassa mulle

kukaan ei pysty näkemään ennalta
missä kohti täytyy väistää luoti
miksi ikinä edes suhun luotin

nyt oon lähtenyt pois
ja ääneni löytänyt


sukupolvien ketju

läpi kudosnesteiden
sinun jälkesi minussa pauhaa
vuosienkaan takaa en
saa sulta rauhaa

olet se velho joka siirsi tän muhun
et taida edes tietää, mistä mä puhun

kasvatit viisi puutarhaa
vaikket koskaan nähnyt tarkoitusta
sulle ne oli kaikki osa menetystä
nyt lepäät siellä, missä ei oo pettymystä

mut sun kaiku elää mussa
näissä sormissa, jalkapohjissa
sä annoit elämän sille joka antoi sen mulle

ja mahdollisesti kaikki joskus päättyy
silloin kun tukehdun nauruun
lupaan sulle, etten enää herää siihen kauhuun
vaan ikuisesti sun kauneimpaan lauluun
sä annoit mulle syyn unelmoida
ja taatusti elää