jättäjän rooli

mä en ota suhun yhteyttä enää
vaikka olin se joka jätti
olen nyt ainut joka itkee perään
en pidä tästä heikkoudesta
jonka saat minussa pintaan

en tahtoisi olla näin säälittävä
ja antaa itseäni tähän hintaan
mutta silti sormeni juoksevat
viestejä lähetän
niissä paljastan
pala kerrallaan pienuuteni
vaikka lupasin itselleni
että olisin vahva

oma elämänpiiri
kaventunut on
yhä useammin
löydän itseni
tuijottamasta seinää
samalla kun mieleni
on ehjänäkin heinää

miten mä voisin saada
takaisin sen hetken
kun meistä luovutin
nyt tekisin
jotain toisin


ylistys itkeville miehille

miksi miehille suomessa
opetetaan, ettei saa itkeä
joo joo, yhteiskunta ei oo rakentunu volinalla
muttei kyllä silläkään se mihinkään etene
että liian monta surkeaa kasvutarinaa
löytyy meiltäkin aina vaan

jos peruskoulussa puhuttaisiin enemmän tunteista
eikä psykologia olis vaan akkojen hömpötystä
niin sillä tavalla ehkä voitaisiin paljon estää
vihaa ja itsestäänselvää
on että moni parisuhde voisi paljon paremmin
puhumattakaan niistä jälkeläisistä
joiden pitäisi jäädä tänne kantamaan
sitä, mitä vanhempansa ovat kylväneet

jos miehille annettaisiin signaali
että on okei olla hitaampi
on okei näyttää kyyneleet
ja kaivata toisen lämpöö
niin ehkä siitä saatais käsitystä
ettei sillä ole lopulta yhteiskunnan kannalta väliä
onko genitaaleissa rako vai uloke
vaan jokainen saa olla onnellinen ja vahva
saa olla surullinen ja heikko
eikä kenenkään tarvitse sietää
väkivaltaa, räiskintää eikä draamaa
jos ei jaksa sellaista harteillaan kantaa

jos miehet opetettaisiin puhumaan alusta asti
kertomaan, kun osuu maaliinsa ivan mahti
ei ehkä tarvittaisi urpoja vaatimaan
oikeutta heteroille, oikeutta seksittömille
vaan päästäisiin yhteiseen konsensukseen
jossa jokainen voi ja saa menestyä
eikä siihen tarvii kivikasvoja
vaan järjen ja tunteen yhteistä kulkua
kumpaakaan hyljeksimättä

taidan olla idealisti tässä
mutta pidän liikaa miehistä
katsellakseni vierestä
kuinka heidät opetetaan aina olemaan maskuliinista kärkee
enemmän tärkeetä kun olis oppia olemaan
aidosti omalla tiellään
ilman mitään polttopulloja ja vihaa siellä


ihmislahnat

siitä saa aina itselleen kusi- ja paskapään leiman
kun yrittää pitää langat käsissään
kun kukaan muu ei tee mitään
vaikka hommaa pitäis kehittää

se on ihan oma ihmistyyppinsä
ihmislahnat
ne on täysin kädettömiä ja jalattomia
mutta haluavat silti mainetta ja mammonaa
ja ajautuvat porukoihin hengaamaan
vaikkei niistä mitään irti saa

niille kaikki on ihan sama
joka asia pitää näyttää kädestä pitäen
eivätkä ne siltikään opi olemaan itse mitään
mutta haluavat silti olla mukana

kai nekin olis hyviä jossain
jos niitä joku kunnolla ohjais
mut onko se tässä vaiheessa kaikkien muiden tehtävä
miksei ollut ohjaus jo teininä riittävä
en mä voi kenellekään sanoa
mitä niiden päässä liikkuu
kun puuttuu särmä
ei siihen paljoa pysty

eikä tästä saa ikinä sanoa ääneen
kun poliittisesti epäkorrektiahan se olis
verrata lampaaseen ja vihjata vajauteen
mut mitä himputtia mä
teidän kanssa teen?


lähelläsi minuunkin sattuu

jos näkisit itsesi niin kuin minä näen sinut
tuntisit rakkauteni ihollasi
ja antaisit koskettaa sieluasi
ymmärtäisit, että olet kaiken hyvän arvoinen
olet ansainnut onnen ja autuuden

mä näen sinussa valtavan surun
puhallan ihoasi, yritän poistaa ne murut
joista sisällesi on kasvanut suunnaton möykky
mut mun voimat ei riitä
rakkaus ei aina riitä
yritän sanoa, että kyllä se siitä
mutta ei se mene niin
toiset hukkuu murheisiin
enkä mä tiedä enää
missä on se syy

jos näkisit samat näyt
jos tietäisit, missä meidän tiemme käy
sä voisit olla iloinen
ainakin vähemmän surullinen
ja ansioituneita emme liene kukaan tässä näin
mutta haluan olla läsnä, tuntea sinut vierelläin

en kaipaa kunnioitusta
haluan, että sä haluat mut
haluan, että sä tulet uniini
ja vaikka minun rinnoilleni
kunhan kun päivä nousee
sä tahdot olla siinä myös kun se laskee

tahdon, että vuosien päästä
nämä ajat ovat muistoja vain
mutta missä on se hetki
kun voin sanoa, että kyllä se ain’
paremmaksi kääntyy
kun tuntuu, että useasti vain nääntyy

elämä lupasi meille liikaa


erään yön tarina

pokaan baarista miehen
vien sen mun luokse
kun me maataan sängyllä raukeina
se yhtäkkiä aloittaa
kertoo mulle kaiken

saan tietää, että sillä on kotona perhe
vaimo ja kaksi lasta
se sanoo, että rakastaa kyllä niitä
eikä tahtois koskaan satuttaa
mutta jokin sitä ahdistaa
vaimo on kuulemma vaativa
eikä mies aina osaa vastata odotuksia

se haluaisi kuunnella lp:itä ja juoda viskiä
mutta vaimon kanssa elämä on yhtä tiskiä
lasten kanssa vanhempana olemista
ei ole mitään riskiä
kaikki tuntuu jotenkin liian valmiilta
ja mies miettii usein
oliko se kaikki tässä

mä makaan hiljaa
en tiedä, onko tämä enemmän
säälittävää vai surullista
onko mies enemmän luuseri vai dorka
vai vain elämään sattunut ihminen
joka kaipaisi hetkeksi irti siitä
minkä on tohinalla luonut
melankolinen viima käy sen läpi
ja mä en oikein tunne mitään

on ne kai joskus onnellisia
silloin kun pääsevät irti arjesta
ehkä kerran vuodessa
miehen äänessä on kaipaus
halu takaisin niihin vuosiin
kun kaikki siinsi vielä edessä
tulevaisuus kuulas ja ihana

sanon, että hän on vielä nuori
elämä edessä, saavutustenkin vuori
mies katsoo surullisena
sanoo, että on siinä ja siinä
jaksaako hän mitään enää odottaa
mä en sano enää mitään

saatan miehen ulos
en toivota tsemppejä
mutta lausun vielä ääneen pyynnön siitä
ettei se koskaan lakkais yrittämästä
rakastaa itseään enemmän


säälittävän naisen rooli

olen jo aivan harhainen
on ajatus tämä liian varhainen
kyllä hän vielä kotiin palaa
kun oikein toivon
ja uskon salaa

kyllä hän vielä muuttuu
kun huomaa, että hänen elämästään
jotain puuttuu
hän rakastaa mua kyllä
pelkää vain kaiken täydellisyyttä
eikö niin?

kyllä hän tulee vielä
oon laittanut hyvää ruokaa ja
vaihtanut verhot ja lakanat
ja viikannut hänen paitansa
ja rakastanut häntä aina
ja kertonut hälle sen itsekin
kirjoittanut runoja
ja vihellellyt iltaisin
ratsastanut hänen päällään
ja kuunnellut huoliaan

hänellä on nyt vain vähän vaikeaa
kyllä mä sen ymmärrän
päiviä tekee hän pitkiä
tienaa rahat viskeihinsä
ja reissuihin poikien kaa
kyllä mä täällä kotona odotan
koska kyllähän sitä pitää mennä kun on nuori

kyllä hän mua rakastaa
niin kuin ei ole ketään ennen mua koskaan rakastanut
vihaa mua vähemmän kuin yhtäkään muuta
sillä vihaa hällä on sisällään
sen minäkin nään
mutta kun annan aikaa
hän varmasti palaa
ja voin mä hänet taas rakastaa kokonaiseksi
jos hän antaa siihen mulle luvan

rakennan meille onnellisuuden tuvan
jos hän tahtoo niin


kiltin tytön rooli

anteeksi kun korotin sulle ääntäni
huudan yleensä vain mielessäni yksin iltaisin
en tarkoittanut loukata lainkaan
harvoin mun hermot näin palaa
useimmiten itseni kyllä hillitsen
saanko anteeksi?

tarmollani vuoria siirrän
silloin kun viha mieltäni niittää
joskus sinäkin jäät jyräni alle
toivottavasti ei tunnu katkeralta
mä yritän parhaani mukaan
työntää syrjään
impulssit, jotka ottavat vallan
mut joka ilta ne huutavat kovempaa

mut on opetettu siihen
olemaan kiltti ja kuuliainen
ehkä sen takia
tämä onkin niin vaikeeta
kun ensin patoan asiat
ja sitten kerralla räjähtää vuosien paino
dynamiittia, napalmia, syanidia
hajotan kaiken samalla
kun en osaa negatiivisia tunteitani
juurikaan käsitellä

olen tottunut olemaan kiltti tyttö
onko mulla oikeutta
olla vihainen ikinä?