suuren johtajan varjossa

suuren johtajan varjossa
vähäisessä valossa loistan
ketjureaktiona hengitän
ja pidän silmät poissa
vielä vartoo heijastukseni
äärettömyyden paloa ovelta
huomioita kaipuusta, menneestä
ja siitä mitä on olla

niin kovin viaton vielä
niin vähän elämään tottunut
niin monista haaveista haalistuneista
itselleen kevään kutonut

ja minä laulaisin lauluja menetyksestä
mutten ole koskaan menettänyt mitään
jokainen soluni muistaa kaiken
jokainen yksittäinen maailma muun

eikä kukaan voi nousta mun tielle
sanoa ettei tämä nyt käy
minä vähäisestä virrastakin
omani suistoksi teen

ja minä laulaisin lauluja menetyksestä
mutten ole koskaan menettänyt mitään
enkä koskaan unohda sanojasikaan
kun suuri johtaja jätti kaiken varjoonsa

Mainokset

kivinen kyyhkynen

roudasta ruosteisen kyyhkysen näin
lentoon nousevan kuoleman kujeilusta
valtoimenaan nosti siipensä
eikä antautunut alakuloonsa

se lensi vierellä vääryyden
hengitti happea sisäänsä nauttien
imi ihmisyydestä itselleen
vain valheellisuuden ja petoksen

ja kuolemaansa vartoi kai monta elämää
ei lopultakaan kohdannut nirvanaa
kampitti alleensa kaikki ne muut
jotka äärelle silmiensä unohtui

ja laskeutui lopulta kivikkoon
sinne iskosti alkuhämärän
ja kun koitti kolmastoista kuu

se vaikeni, mutta sen kaiku
yhä heleänä, kirkkaana soi


olipa kerran

olipa kerran kaukaisessa tietäjien maassa
pienen pienessä kylässä lapsi jonka
kotona kävivät poliisit ja ambulanssi
ja lapsi makasi hiljaa kelmeässä valossa peiton alla
ja kuuli eteisestä huudon seasta laulua
ja ihmiset kävelivät pitkin portaita

ja lapsi mietti silloin
että jos hänkin laulaisi
niin veisivätköhän ne sitten hänet
ja jättäisivät muut
niin kenellekään ei kävisi ikävästi
ja hän pääsisi jonnekin
samaan paikkaan josta toiset palasivat
kuukausien jälkeen

ja etäisyys ehkä kasvoi vuosien jälkeen
mutta asiat eivät kadonneet
eikä laulaminen auttanut silloinkaan
ei se milloinkaan ottanut mitään pois
mutta toi rauhallisen hetken
omiin unelmiinsa sopivan kaukaisuuden

olipa kerran kaukaisessa tietäjien maassa
paha olo kolmannessakin sukupolvessa


kukaan ei enää palaa

kun sä kurkotat mua kohti
näet sen mitä olen piilottanut
mua ympäröi kilometrin korkuinen muuri
uskallatko kurkistaa sen yli?

siellä toisella puolella ei ole länsi-saksa
tai kiinalaisten muurinrakentajien kalloja
siellä on viileää ja pimeää
ja sanoja lausumattomia satoja

siellä elää savuinen jazz-salonki
kuiskauksia tulessa ja vapinaa tuulessa
mulla on arpia huulissa
suudelmasta uskomattomien
kaivauksilta maan alaisen joen
ja hiljaisuudesta pelon
värinästä perhosten

minä elän ja elän hengittäen
vain vaivoin näen vielä sinne
missä loppumattomasti huutavat sirkamat ikuisuudesta
kaikkialla palaa, täälläkin palaa

kukaan ei enää palaa


kuinka sain vihan

tämä tässä on dokumentti siitä
kuinka hitler sai itselleen vihan
ja siitä, kuinka lakaisin mun pihan
luutomusta niiden jotka siihen jäivät
tulitikkuja kyselemään

se kaikki kävi sellaisena iltana
kun ajatteli että tänään ei tapahdu mitään
juuri sellaisena momenttina ja pykälänä
pyyhkiytyi nimen edestä hurjia aatoksia
ja tuli paljon tehtävää, joku kuiski ne päässä

ja silloin löysin vihan
se tuntui ihan kuin olisi
silmiin herännyt uudestaan palo
halu elää ja raivata tie
sinne missä ajatukset kultaisina lie

ja sitten minä raivosin ja mäiskin
itseäni väistin ja mieleni häipyi
jonnekin perukoille alavan maan
ja saattoi sieltä huutaa nimekseen
saatanan

ja kaikkien kasvoille jäi järkytyksestä
parkkiintunut ilmeikäs alakulo
kun vei heidät rutto
jonka nimeksi huusin omani
kun viimeisen kerran itseäni
kaliiperilla osoitin


tuossako hän on

ikkunaan läiskähtää mies
kämmenpohjat hionneina
verta korvistaan valuen

hänen ilmeensä kertoo paljon
muttei anna vastauksia
minä tuijotan vatsalihaksia
vasten kylmää pintaa
ja mietin

tuossako hän on

hän ei sano sanaakaan
suusta valuu vaahtoa
ihohuokoset tahmeina lasissa
hän notkahtaa kohti maata

juoksen tuuletusparvekkeelle
en katsoa enää saata

siellä hän on
minun kupeideni hedelmä


liekkimeri syksyisen taivaan yllä

sellaisena päivänä ilmassa tuoksui syksy
minä istuin posliinijumalan yllä ja itkin
korvistani lenteli kärpäsiä
ja vaikerrukseni kaikui pitkin käytäviä

kellot pysähtyivät huoahtaen
radiossa puhuttiin lähestyvästä lopusta
minä ompelin marmorilattioista vereviä tauluja
ja katselin ikkunasta joutsenlauluja

satoi kaatamalla leijoja ja kaikkea kultaista
ihmiset katsoivat puiden oksiin ja näkivät siellä pelastuksen
iskivät hampaansa kaarnanpaloihin ja onnellisina sammuivat uniin
mutta minä valvoin, jokin oli toisin

levottomuudesta versoi kummallisia aatoksia
toimieni lomassa kuulaaksi muutuin
kerroin kysyjille, että maailma on kaunis
ja sellainen siitä tulikin
kun valaisi taivaan
liekkimeri ja kuoleman katku