älkää viitsikö

holhous
määräys
tämä on käsky

sääntö
asetus
lopussa nouseva ääni

ei ole syytä poukkoilla
on kaikkeen syynsä
joku toinen sanonut
älä turhaan mua syytä

viinaa aa-kerhossa
lapsipornoa päiväkodissa
ihan sama
ei ketään kiinnosta

minun ääneni siellä välissä
on yhtäkkiä niin kovin pientä
mutta jonkun osa aina on epäkiitollinen
se joku olkoon nyt minä

tapellaan syöteistä
samalla saalis pakenee vallasta


ajattele meitä vuosien päästä

ei se koskaan ole ollut helpompaa
eikä vaikeampaa
rakkaus tuntuu kotiinpaluulta
kun kaikki tuntuu valmiilta

ehkä istumme yhdessä tammen alla
jokaisessa terhossa yksi mietelmä
sanoja siitä, kuinka paljon viiltää
kun tietää ettei toinen tiedäkään

on paljon asetelmia
meille vuosien päässä
ajattele kuin olisimme
jo jossain siellä
istuisitko vielä mun vierellä
olisiko sulla syy olla siinä
vai olisitko vain tottunut kaikkeen
niin kuin puu tottuu talveen

me olemme siellä vielä
olen nähnyt heijastuksia
sinä ja minä


kuka tekee itsemurhan buranalla

en ehkä osannut ilmaista itseäni selvästi
kun harmaalle paperille kaiken tiivistin
sanoin olevani väsynyt luopumaan
yksi kerrallaan kaikesta, mitä rakastan

ja he nyökyttelivät päätään
katsoivat tyhjänä ja huokaisivat syvään
näin eräänkin silmissä kauppalistan
ja toinen käteen lykkäsi reseptilistan
kaikki tyhjänpäiväistä kohinaa

en tahtonut kuolla
en vain jaksanut elää
se ei oo uusi ajatus
mut siinä on perää

mä toivon että jonain päivänä
ne kaikki olisivat kerrankin muuta kuin hiljaa
sanoisivat rehellisesti: ”ämmä, sus on vikaa”
eivätkä kysyisi vain miltä se tuntuu
miltä se nyt saatana sitten tuntuu

olisivat kerrankin muuta kuin hiljaa
nauraisivat edes ja sanoisivat, että
elämästä ei selviä hengissä
edes alkeellisimpia kliseitä

mutta ei
kuka tekee itsemurhan buranalla


mites nää mites nää

olipa kerran runotyttö
joka oli kaikesta jotain mieltä
kertoili niitä juttujaan
suututti omia tuttujaan
ja valikoidusti valtatielläkin
yltyi paasaamaan

mut mites nää
mites nää
kun yhtäkkiä mielessä tulikin hiljaista
alkoi kaikki olla harmaata
kapina tuntui kostona karmalta
eikä mikään tuntunut vaikuttavan

silloin runotyttö oivalsi
että radikaaleinta onkin arki
paisui muodottomaksi sohvallaan
lillui usvassa unholaan
astui alas sängystä kolmantena päivänä
päätti, että nyt valitsen elämän
ja nyrjäytti nilkkansa

mutta kun hän oli tarpeeksi keräillyt itseään
löytänyt villakoirat sielustaan
hän palasi viimein elämään

ja on taas täällä nyt
mites suunne pannaan nyt
mites nää
mites näät!


en mä haluu

mä en haluu
en osaa mitään nyt
kaikki ajatukset, sanat ja muut
mun rinnoiltani ehtyneet
enkä osaa sanoa edes syytä
on edessäni iso vyyhti

miksi on yöperhosia
miksi ne viihtyvät valossa
eikö niitäkin jo ärsytä
olla yhtä isoa ristiriitaa
eikä elämällä mitään syytä

tuo minulle se keidas
jossa lietteen seasta
minun rinnoilleni kapuavat
kaikki ne maailman aatteet
joiden myötä alunperinkin eksyin


selviytyjien maailma

ei oo helppo maailma kun on niin herkkä
mutta on helppoa eristäytyä
jäädä yksin
laulaa ääneti itkuvirsiä
kiemurrella voimattomana
kuunnella jääkaapin kohinaa
ja sitä, kun seinän takana toiset saavat toisiaan
on niin helppoa unohtaa
mitä on olla olemassa

samaan aikaan kaikkialla leijuu
sädehtivä selviytyjien aura
niistä kirjoitetaan paljon
kuinka ne on selättäneet kuoleman
syövän, avioeron, tsunamin, onnettomuuden
paljon menetyksiä

mutta niiden etuna on ollut
että niillä on alunperinkin
ollut jotain menetettävää

kuka kirjoittaa meistäjotka selviytyy
vaikkei meillä ole mitään


aamupalalla

syöt aamiaiseksi banaanikärpästen toukkia
et voi syödä muuta
ruisleivässäkin on vehnää
et kestä enää

kaadat viemäriin litroittain
antibioottilitkuja
haluat tuhota maailman
teet sen kai pohjavesi kerrallaan

sä et tahdo enää olla osana tätä todellisuutta
tätä yhteiskuntaa
luot tilalle uuden
saat sen kautta mahdollisuuden

eikä se haittaa ketään
sä et jaksaisi tehdä mitään
et edes satuttaa

teet niin vain paljon hitaammin
hukut hetki kerrallaan itseesi