tuossako hän on

ikkunaan läiskähtää mies
kämmenpohjat hionneina
verta korvistaan valuen

hänen ilmeensä kertoo paljon
muttei anna vastauksia
minä tuijotan vatsalihaksia
vasten kylmää pintaa
ja mietin

tuossako hän on

hän ei sano sanaakaan
suusta valuu vaahtoa
ihohuokoset tahmeina lasissa
hän notkahtaa kohti maata

juoksen tuuletusparvekkeelle
en katsoa enää saata

siellä hän on
minun kupeideni hedelmä


syksyruno

nyt en parempaan pysty
on minut vallannut syksy
hiipinyt sisälle kukonaskelin
ilmestynyt ovelle kädessään mortteli
sillä se on jauhanut minun pelkoni
iloni ja uskoni yhdeksi isoksi rouheeksi
jota nyt ripottelee mielivaltaisesti
jokaiseen päivääni

aamun kuulaat askeleet
iltapäivällä narisevat kumisaappaat
illalla kaiken ylle kiipeävä pimeys
ja yöllä kylmää ja yksinäistä

tammenlehtien päällä nukkuminen
ja tähtitaivaan katseleminen
ovat ihan hauskoja toimia kyllä
mutta viehätyn enemmän
kun maailma on hetken aikaa kaunis
sellaisina päivinä jolloin
tuntee saaneensa jotain aikaan


huone täynnä tyhjää

valo hiipii pimeässä
niin hiljaa etten näe sitä
se vartoo nurkissa
säikäyttää sieltä

minä vapisen
huone täynnä tyhjää
sylissäni palasia
rikkinäisistä haaveista

likoamassa kyyneleet
ja pettymyksistä järvi
istuessani ikävä
lohduksi astuu sisään

valo jatkaa kulkuaan
kaiku vähitellen lakkaa
alavien maiden kantajat
enää pohjasakkaa

ja kuivaksi käynyt suokin
minä vain en rauhaa saa


hän joka odottaa

laitoin avaimeni kiinni heliumpalloon
sitten päästin sen irti taivaankattoon
ja päätin, että se joka portilleni tulee
avaimenperässä olevan osoitteen kanssa
se saa minun sydämeni kokonaisuudessaan

ja minä odotin
odotin
odotin
jätin portinpielen johdattelevasti raolleen
ja lisää odotin

istuin ikkunalaudalla tuntikausia
ja katsoin kuinka vaihtuivat vuodenajat
kuljettivat postilaatikkoon kirjeitä toistasataa
ja minä vain odotin
häntä jolla käsissään olisi avain

odotin
odotin
odotin

mutta kukaan ei tullut
oli heliumpallo pudonnut koskeen
ja minä yhä odotin niin että kun vihdoin lopetin
olin jo muuttunut usvaksi, tomuksi
kadonnut pohjavesiin itsekin


pitää paeta, ettei mene henki

jos me lupaamme liikaa
annamme sydämemme
silloin juoksemme pakoon
se lienee tehtävämme

kaikki kaiho on turhaa
se on vain ajan henki
mahdollisuuksien koittaessa
pitää paeta, ettei mene henki

kuka enää uskaltaa mihinkään
kun kaikkia kaihertavat
käsittelemättömät tunteet
ja rankoiksi yltyneet riippuvuudet
jotka puettu on rakkauden nimeen

onko rakkautta edes olemassakaan