kypsät aikuiset

haha vitun luuseri
miinuspuolesi yltävät kuuhun asti
ja hyvät puolet jäävät lattialistaan
sä oot vaan niin pelkkä vitun säälittävä rampa

sä oot pieni kuin potta jolle ei mahdu
suuri kuin selluliitti joka jumppaamalla ei lähde
vittupää jollaista harvoin näkee
ja ääliö, joka ei ansaitse edes saattoväkee

sun perheeskin häpee sua
vaikkei ne edes tiedä susta mitään
sä oot niin perseestä ettei persekään enää riitä
tulet ylös ruokatorvea pitkin ja menet kiinaankin siitä

sä oot niin naurettavan lapsellinen
epäkypsä keplottelija
mieheksi syntynyt puumanainen
sä oot niin surkea ettei surkeuskaan riitä
surkastut ennen kuin ehdit pelätä sitä

sä oot niin kolkko että kalmotkin sua kavahtaa
ja ai että, jos sun täytyis joskus havahtua
sitä päivää täytyy kyllä vartoa
varmaan tässä sata vuotta, jos sekään riittää

tuhannen ja yhden yön antisankari sä vain oot
lennä nyt sillä taikamatollas lähimpään jorpakkoon

Mainokset

jee jee jee

kissa joka luuli olevansa possu
tähtien sota 16
twilight hepreaksi
the making of kotikatu -dokkari
kolmen tunnin epookki valistusajan perinnöstä
hitlerin varpaankynnet
567D: läski häävauvani onkin isäni

csi kauniainen
mykkien tangomarkkinat
idols-tuomarina uutistenlukija
näin käytät oikein kaksoispistettä

reality ratakiskojen värikkäästä elämästä
kissankarvan matka turkista lattiaan
aurinkoviidakon tähteet

melu
kakofonia
vittu mä vihaan tätä planeettaa


tosiystävyyttä

tosiystävyyttä on kun voi käydä ovi auki pissalla
eikä se, että pettää sut tilaisuuden tullen hän
iskee miehes ja vie sun työpaikkas
eikä se, että kuulee omat kuulumisensa
puolen kaupungin suusta
luottamuksella

tosiystävyyttä on kun tietää, vaikka toinen sanoo
”semmonen, no semmonen”
eikä se, että hän matkii tyylis
herää sohvaltas ryyneis
ja kääntää kaiken itseensä
aina itseensä
peilaa itseään sun kauttas
ja puhuu sulle asioita
joita ei osaa sanoa itselleen

tosiystävyyttä on kun tulee pakkaamaan kun oot ite kipee
eikä se että hän sekoilee ja kaiken sotkee
eikä se ettei hän osaa ottaa elämästään kii
ja vierittää syyt sun niskoilles
ku et jaksanutkaan olla enää siin vieres
sijaiskärsimässä ja kaikkee sietämässä

kun ei muutkaan sitä enää jaksa
ku ei se oo tosiystävyyttä
että vain käyttää muita ihmisiä
houkuttelee ne ansaansa
ja sen jälkeen jättää ne sinne kuoppaan
siirtymällä seuraavaan


tänä kesänä

tänä kesänä minä opettelisin lukemaan kaunokirjallisuutta
pitäisi aina muistaa pukea bikinit päälle juuri ennen lähtöä
ja pitää mukana sitä itikka-ainetta

tänä kesänä minä söisin pelkästään jäätelöä
ja mansikoita
ja kävisin pissalla vain ulkohuussissa

tänä kesänä minä heittäisin frisbeegolfia
ja hengittäisin grillisavuja
söisin rapuja
ja rikkoisin tabuja

tänä kesänä minä menisin puntalaan
tänä kesänä huolia ei olisikaan
tänä kesänä harjaisin hiukset vain kerran

jos en olisi halvaantunut


kaksisia

kaksi harsoa kerällä
toistensa vierellä
aukeavat tahdissa
syleilevät haavoja
niistä tihkuu elämä
kudosnesteissä

kaksi nappia liepeessä
repsottaen ovat vaan
pieni murtuma toisessa
toinen katsoo vaiti, ei välitä

vihreä ja punainen
vierekkäin toisiaan halaten
sekoittuvat niin ettei kummallekaan
mitään omaa enää jää
siitä tulee pelkkää sotkua

kaksi mustelmaa samassa jalassa
toisiaan täydentävät
toisella enemmän valtaa
syvemmällä, laajempana
toinen pinnallisena laikkuna

yksi yksinäinen
joka vierestä katsoo
meneekö niillä kaikilla muilla
aina niin hienosti
sitä hän kysyy vienosti
ja maailma vastaa:
”ei sitä tiedä kukaan
ei koskaan tiedä kukaan
sillä elämä on epävarmaa
mutta ne, ne uskaltavat”


pitäisi pitäisi pitäisi

pitäisi pakata
mut en tahdo lähteä
tuijotan taivaan
kirkasta valoa
ei sekään tästä
vapauta

pitäisi lähteä jo
mutta ikkunasta katson yhä
horisontti on tänään niin kalpea

siellä tuijotus tuo valtaa
joku katsoo, kohti kumartaa
säihkyy alla hallan
ja hihkuu elinvoimaa

pitäisi herätä
mutta horkassa uin
haalistuvat huokoset
ja ihoni sulaa

pitäisi pitäisi pitäisi
mutten tahdo mitään
pitäisi aina jotakin
mutta ei ole mitään


kati-rouvan kopina

minun tehtäväni on kirjoittaa
istua teekutsuilla ja ajatella
olla jatkuvassa liikkeessä
ja vain pysähtyä punomaan
muistoista ajatonta sanomaa
minun tehtäväni on olla hiljaa
tarkkailla ja tunnelmoida

mutta minun sisälläni ääni
tahtoo huokosten läpi ulos
ei kirjoittaa, ei jäsennellä
vaan primitiivisyydessään
tabuja puhkoa, uhmaa puhkua
hiljaisuuden rikkoa

teekutsuilla pöytä pian tärisee
lattialle ruokailuvälineet varisee
isken haarukan puiseen pintaan
muut katsovat, mutta mihin hintaan
laitimmaisessa nurkassa itku yltyy
siinä hetkessä minunkin raivoni tyyntyy
ja lapsen kasvoissa kauhu ja pelko
silloin ymmärrän, nyt yli löi kiihko

sanat jäävät kurkkuun seuraavaksi
en tuo niitä esiin, en saata tarjottavaksi
syön äyriäisiä, me syömme niitä aina
ja lapsi saa hymyillä onnellisena sunnuntaina

jonain päivänä minä vielä opin kohtuuden
löydän kultaisen keskitien