reijot ja keijot

sellainen reijo mua yritti
tavoitteli vaan ei tavoittanut
sitten heitti minut hankeen
ja sen tien päähän jäi

ja odotin jotakuta aina
täydempää
täydellisempää
täydemmästä hain

mutta ei sitä tullut koskaan
ei sitä kai ikinä saa
kaikki on valtaa, vastuuta
vapautta, vaikeutta
aina nurinkurista, hankalaa

ja silti on jatkettava
koska niin on tehtävä
niin sen on mentävä
elämän edettävä
eikä liikaa taakse katsottava

sellainen keijo sydämeni vei


lepää vihdoinkin rauhassa

lähdevesi maistuu muovilta
tuontikukilla heittäisin onnen tuovia
jos ne nyt kävelisivät tuosta ovesta sisään
ja sanoisivat että oijoi ja voivoi

sillä mitä vittua nyt voi kirjoittaa adressiin
että säälikäämme häntä, kun hänelle kävi niin
että hän ei sairauttaan ottanut vastaan
itki iltaisin ja sylki rakkaitaan kohti
kielsi harminsa ja pokkuroi ja paisutteli
olemattomia henkseleitään alati paukutti

että kamalaa kun hän nyt onkin poissa
vaikka lakkasi elämästä jo vuosikausia sitten
heittäytyi selälleen poteroonsa
peräänkuulutti oikeutta
mutta aina soimasi muita

sellaistako pitäisi nyt koko maailman kesken
harmitella ja tuntea niin kamalasti surua
vaikka hän oli yksi niitä vanhoja jääriä
jotka luulivat tietävänsä maailmasta kaiken
vain sillä että olivat joskus lakanneet
tuntemasta mitään ja rakentaneet kivisin käsin
kaiken päälle ei-mitään maahan joka
saa minut ääneen kysymään
että taistelivatko isämme todella
tämän flipper-aivo-maailman puolesta

hillitkää nyt itsenne, te itkijänaiset
papin lauseet kumisevat tyhjää
enemmän kuin malarialapset
joutavaa on jouduttaa kai vääjäämätöntä
mutta jonkun täytyy sanoa
että nyt jumalauta
ei teitä, meitä, ketään
yksikään jumala auta
suvun viimeinen mammutti on nukahtanut
mutta vieläkin sen arvosteleva ääni
peittää alleen kaiken

tulevaisuus on linnake
mätänevä mainen


mutta

palaanko minä kotiin
palaanko
muuttuvatko laukaukset hiljaisuudeksi
sanat myrkynperkeleiksi
aroniapensaan marjat makeiksi
ja maailma äkisti soikeaksi
tunnenko mitään oikeasti

jos lähden nyt
otatko kopin
jos olen kohta siellä
pysähdytkö tovin
ja katselet sitten
kuinka mun iirikset
kiertävät kehää
vannoen läheisyyttä
arkea pelkään

mutta
se sana koskee
se sattuu ja iskee
ihan kiva ei hänellekään riitä
en minä itsellenikään riitä
palaanko minä jo kotiin
vai vieläkö niität
pellosta viljaa


silmien salamat haaveita vaanii

olen nostanut hänet suosta
antanut osan pois meidän duosta
jotta olisi lähellä jatkossakin
ystävänä hän, jonka tarina mua puhuttelee
jotenkin luo rinnalle painoo
ja mun omiakin pilareita ravistelee

kun ei sitä voi aina ennustaa
mikä kenenkin elämään
murheen tuo
mikä mahti saa aikaan vaikeudet nuo
joiden alle välillä musertuu
mutta mä oon täällä

nyt jos koskaan halaus on tarpeen
silitän selkää, kosketan poskee
mutta pelkään ja aavistuksessa ennakoin
että entä jos hän on lähdössä
lähdössä pois?

miten kauan riittää että toivoo hyvää
miten pitkälle sen anti kantaa
kun sattuu yhä
miten luottaa voi siihen että
järjestyy kaikki
kun päällimmäisenä huoli
pintaan pyrkii ja kaiken kattaa

silmien salamat haaveita vaanii
mä en lähde tähän
en tällaiseen painiin
mutta luotan ja odotan
toivon ja rakastan

kaikki kääntyy paremmaksi vielä
koska elämän on mentävä niin


irralliset lauseet

jos olisin menaisten kannessa
sitaattina olis varmaan
”olen löytänyt sisäisen rauhan”
hah!

sinä päivänä kun sen löydän
teen varmaan itsemurhan

sillä rauhaa on kun pääsee perille
eikä silloin ole enää mitään muuta
kuin aivan ihana ja täydellinen
loputon valkeus
tyhjyys, kaiken haikeus
muistot, menneisyys
tulevaisuus houretta vain
tarpeetonta ain

on paljon helpompaa
olla koko ajan vähän
vereslihalla
oman elämänsä jippuna
sillä myrskyä enteilee
aina hiljaisuus

kun lapset lakkaavat kiljumasta leikeissään
on jo kiire tai ei tuu itkusta loppua milloinkaan

vanhainkodissa keinutuoli
tyhjänä narisee
hautalehdon puista
lehdet varisee

vaan eipä ole turhaa
onni eikä autuus
jostain löytyi tähänkin syy
syy ja seuraus


kissanomistajan maanantai

kusta
paskaa
oksennusta

eikö tässä
elämässä ole
koskaan
mitään muuta?


katseidenkin alla

kaikuluotaimia sydämessä
kuistilla, rappusissa
kaikki tuijottavat
se on piinaa
valokiilassa jotain minusta haihtuu
ihmiset, miljööt, kaikki vaihtuu
meikkitaiteilijan sudissa yhdenlainen totuus

ja omien marmoripintojen suojassa
aivan toinen todellisuus
minä varjelen kaikkea sitä
mikä on tärkeää
kaulassa kirjaimia viis
niissä lukee hänen nimensä siis
joka jonain päivänä varmasti vielä
mielensä muuttaa
ei pelkää enää vaan vain rakastaa
kaikkien katseidenkin alla

eikä unohda siinä rytäkässä itseään
niin kuin minunkin silmistäni vielä
ripsipidennysten alta välistä pilkottaa
elämänhalu, ei tämä suunnaton ikävä
menetetty oma planeetta
jonka tähdistössä kiiluu ahneiden odotus
haaskalintujen vartoma ulosajo

pienennän itseni siksi aikaa
sallikaa minun hetken verran
unohtaa