iholla

vääristyneet ajatukset
kulkevat sulassa sovussa
liki rinnakkain
niin kuin kulkevat
käsissä suonet

mun kämmenessä
on elämänviivat
korostuneen rouheina
pinnassa kuin pelko
joka mua ohjaa

pimeä uuskeskiaika
ei ole jäljellä
valokuviakaan enää
mun ihossa on mustetta
muistoja kaikesta
kun ei ole hymyä
muuallakaan esillä

on kulunut niin monta aikaa
ja lapsuus kaikonnut kauas taa
on vain katsottava uudestaan
sitä viivaa
eikä saa antaa pelolle valtaa

ihossa on mustetta
muistojen polkuja
arpia, vuosia, nähtyjä aikoja
siellä missä väistyy jo nuoruus
siellä alkaa vääjäämätön vanhuus

vääristyneet ajatukset
katkovat muutenkin
karheaa pintaa
suonet ovat koholla
kohjuina minussa

jos olisi valokuvia
en haluaisi niitä
enää koskaan nähdä
sillä elämänviiva
on väärästä kohtaa poikki
mua puhuttelee
alati enemmän pelko

mun ihossa on mustetta
lyijyä ja hurmetta


kadotuksen tie

joku kerää hiutaleita
laittaa ne höyhenten joukkoon
samettiseen pussukkaan
jonka sulkee kiiltävällä nyörillä
ja toimittaa sen nöyränä
sinne missä kadotukseen
joutuvat ne jotka koskaan eivät pelkää

siellä leijuu ilmassa pölyä ja usvaa
joku kylpee turpeessa
joku shakissa fuskaa
kaikki on pintaa, heijastusta
kukaan ei näe
ei löydä lohdutusta

maisema on haalee
vaalee ja valheet
juoksevat pitkin piennarta, seinää
siellä ei kukaan kerrytä leimaa
nahkaansa niin että pääsisi kotiin
ei, siellä joutuvat ihmiset sotiin

taivas on alhaalla
kohta kai putoo
ihmiset pelkää elämää kuin ruttoo

siellä ne vaikenevat
vaikka melskata täytyis
kestävät sorron
vaikka taistella joutuis
kukaan ei uskalla mitään
sanoa tai tehdä
kyltymättömyys ei tee heistä ehjää

sairaalloisen maailman uhrit
kuka teki heistä
pummeja ja lutkii
antakaa heidän päästä jo meneen
lähteä vielä kun ei kirjoiteta
mitään vereen

mutta yö on kalpea
yskii taas ylle
suola janottaa
ja jossain on tunne
kaiken keskeneräisyydestä

jokin hiipuu pois
onko se maailma
onko se täällä
onko tämä valtio
vai jokin järjetön skutsi
kuka tuolla juoksee
onko se strutsi

mistä ne hiutaleet
taas heidät löysi
mitä on tuo kun kimmeltää
tuolla korkealla niin

onko se elämä
se viiltää niin ettei kestävää
ole kuin nämä häivähdykset
hetken hienoisia sirpaleita
antakaa heidän jo mennä


olen mä onnellinen

sä kysyt oonko mä onnellinen
”joo, oon mä onnellinen”
mä kysyn, ootko sä onnellinen
”joo, oon mäkin onnellinen”
hetken aikaa ilmassa häilyy
epämukavuus, vaivaantuneisuus
mä kilisytän mun kynsiä
viinilasiani vasten
miettien, miten näyttää
enemmän siltä että olisin elämässä kii
ja vähemmän siltä, että
kaipaan sua niin

sä kerrot niistä päivistä
jolloin kaikki on seepianväristä
ja auringonsäteet häikäisee
ja sun lapsi, se käsivarsiesi
otteessa kikattelee
ja sun hiukset on meriveden suolaamat
ja kaikki on niin valoisaa
ettei silloin sun mieleesi tietenkään juolahda
ajatuskaan, häivähdyskään minusta

ja sä mietit
että mä olen niin viilee
että hyppelen porttikongeissa
kihertelen roiseissa juhlissa
ja että tunnen niin paljon jengiä
etten tarvitse sua enää
niin sä mietit kun katsot mua
ajattelet, että pidän nuhjuisena sua

ja mä katson sua hiljaa
kun etsit pullonavaajaa
huoneistossa on paljon ääniä
mutta ne ovat niin etäällä
on vain yksi maailma
se on tässä, tänään, täällä

mä suljen oven takanani
pyyhin kyyneleen silmäkulmastani
ja kävelen hälyyn, virtaan
se jättää muhun pinnan
jonka alle ei pääse kai kukaan
enää jälkeesi sun

ja sä ikkunassa viivyt liian kauan
joku tulee ja puhkaisee sen kuplan
jossa hetken aikaa hengitit
vielä samaa ilmaa minun kanssani

kadut täyttyvät asfaltin tummuessa


nokkahuilumies

tein eilen hyvän työn
kun annoin räntäsateessa
nokkahuilua soittaneelle miehelle
kaikki kolikkoni
kaiken, mitä minulla oli

koska kun on itsekin pohjalla
on helpompaa tuntea myötä
nähdä se syöpä
jollaiseksi muodostuu oma mieli
kun ei ole mitään
mistä pitää kiinni
tai miksi pysyä missään kohti
järkevästi
tässä

ensin kyllä kävelin ohi
mutta sitten käännyin
kyllä se mies siinä kiittikin kovin
koska niin moni muu
katseensa käänsi

silläkin miehellä on varmasti tarina
ehkä se aikoo jossain välissä
eksyä pois siltä polulta
jolle on lähtenyt
ehkä se saa jostain syyn
alkaa valita toisin

näyttävästi
homman
hoidin


minun elämäni jolene

sä tulet ikuisesti olemaan se
jonka kanssa mieheni mua petti
sillä ei ole mitään väliä
oletko mukava tai nätti
mutta minun elämässäni
sä olisit vain elätti
ja mielessäni vain
variksenpelätin

ehkä kaikki on mennyt
ehkä kaikki on kulunut
loppuun asti sulanut
sä et kuulu tähän maailmaan
et mun lakanoihin etkä mun elämään
yritys hyvä kymmenen
mutta toteutus ihan kiva seiskapuoli
mene nyt, ennen kuin kohoaa minuun huoli
siitä, pääsetkö täältä elävänä lainkaan

sun on turha enää yrittää mua saada ymmärtämään
välittämään taikka kiinnostumaan
sä tulet aina olemaan se
joka ei osannut sanoa ei vaikka mielessäsi
minun suruni jo etukäteen näit

enkä sitä anna ikinä anteeksi
olit seurassani kuinka tahansa
kiva ja normaali

ehkä sä olet enemmän mun miehen makuun
ehkä sulla on pehmeämpi katse
ja lämpimämpi kosketus ihon
ehkä sussa on sellaista välittömyyttä
johon mä en koskaan ole kyennyt
ehkä sä olet mun elämäni jolene
vaikka mulla on ne punaiset hiukset ja kalpea naama

en pysty ehkä ikinä, ikinä unohtamaan


joopatijolla

hän huojuu tuossa
sanoo: ”on nasta nähdä”
hänellä on lenkkarit
muuten niin tyylikkäässä asussaan
ja hän huojuu, huojuu vaan

joskus mietin
oikein leikin ajatuksella
siitä mitä joskus oli
kun olimme samassa tilassa
aaltopituudella jolla
uitimme joopatijollaa
emme uskoneet mitään
kriittiset ajatukset
saivat itää
emme pettyneet koskaan
itseemme, vaan maailmaan

meistä on tullut ihmisiä jotka
vieläkin räpiköivät
loputon savotta
mutta totta se lienee
että kuluvat nämäkin
tunteet ja ajatukset
niin kuin kuuluvat elämään
myös harmistukset

annetaan hyvään kotiin
täydellä teholla päin helvettiä
raksuttava sydämeni jossa
ei ole hänellekään enää paikkaa
sillä hän puhuu kielellä
jota en vieläkään ymmärä
ja kulkee naamiossa
jota en ole oppinut tuntemaan
näissäkään oloissa

se joopatijolla
lipuu nykyään yksinään
tuolla keskellä
valtamerta


taivas on tyyni

mutten enää saata
kilkuttaa kelloa
kotisi kohdalla
niin että saapuisit ikkunaan
kasvoillasi tuttu hymy
joka lämpimästi tervetulleeksi
pienen matkaajan toivottais

enkä enää voi
sanoa mitä tunnen
enkä vaieta
kun lähdet

sun vuoksesi
tähdet
ovat sammuneet
hetken vain loistaneena
ja taivas on nyt
surullinen
mutta niin tyyni

sun kasvosi on muuttuneet
niissä on nykyään virne
joka muistuttaa sellaisen
jotenkin tosi elämään pettyneen
ihmisen vääntynyttä naamaa