kirjoittamisesta

jotta oppisin näkemään oikein
jotta silmäni olisivat pakotetut
katsomaan totuutta kohti
jotta koko elämälläni olisi merkitys
suurempi yhtäkään kuvaa

jotta ajatukseni pysyisivät yksissä tuumin
jotta hiljaisuus ei olisi äänistä raskain

jotta kuin varkain elämääni eksyneet
painuisivat muistoiksi muistojen joukkoon
tai sanoiksi sydämestä

jotta lasini olisi puoliksi täynnä
ja teräkseni ruostetta vailla

siksi minä sanoja asettelen
välillä hulluutta hipoen
kuolemaa pelkäävän lailla

siksi minä kirjoitan

Mainokset

karkea otos arjesta

olen vimmainen ihminen
päällisin puolinkin ristiriitainen
pinnan alla hyvin intensiivinen

kauhean kuluttavaa
kun kaikki ajatukset
suodattuvat valtavan koneiston kautta
ja tulevat tähän tapaan ulos
mitä erinäisimmissä paikoissa

arki ei aina suju
mut tekstiä syntyy
kirjoitan tähän
koska en mä muutakaan voi
tarkkailen paljon
jään tunnelmiin kii
etsiydyn usein
outoihin tilanteisiin
mutta lapsesta asti
se on mennyt niin
etten saa päivistä kiinni
mut toteutan uniani
ja sanat asettuvat
koska sen on mentävä niin
en herää painajaisiin
vaan oon unelmissani kii
todellisuus saa joustaa
jos on tärkee juttu
harvoista ihmisistä tulee mulle tuttui
kun skorpionin lailla
vedän pellit kii
kasvatan eteeni muurin
ja uppoudun taas syvemmälle
flow’n syöveriin

maalliset murheet ei oo yhtään mitään
kun kirjoitan, saan olla yhtä
koko maailman kanssa ja
tehdä jotain
luoda oman historiani

en pysty lukeen muiden proosaa
ku oon omassani jumissa
katson paljon huonoja leffoja
ja saan niistä fiilistä

tällä runolla ei ole mitään pointtia
mut jos joku miettii mun arkea
niin tässäpä siitä otos karkea


ohjenuori (sic)

mä päätin vain päivänä eräänä
että elämä on nyt ja tässä
aloin elää hetkessä
päivääni kuin viimeistä
jätin kaikki riippakivet
enkä hengähtänyt hetkeäkään

jotkut saa varmuuden talosta
perinnöksi jätettävästä omaisuudesta
minä viihdyn kaaoksessa
onni löytyy tilanteista
joiden kulkua en voi ennustaa
rakastan tätä maailmaa
ja sen jakamia mahdollisuuksia

olen ehkä fatalisti
ehkä idealisti
tai ehkä vain nuori ja naiivi
mutten ainakaan ontto kuori

toiset rakentaa itselleen huolii
mä suljen silmät
ja tiedän, mihin suuntaan mennä

kunhan vain itseäni kuuntelen


en muista kaikkia ensimmäisen maailman ongelmiani!

päässä soi sutsi satsi satsaa
mielessä tärisee samalla
niin kuin yökerhon edustalla
kun sisällä käy sellainen kumina
jossa yhdistyy musiikin huuma
ja ihmisten vimma

miksi vissy on yhtä pahaa
kuin soijajogurtti?
miksi aina silloin on poutaa
kun kerrankin mulla on sateenvarjo mukana?
miksen koskaan muista
mistä sarjasta tiedän tuon leffan sivuroolimiehen?

miksi on niin työlästä lankata nahkakengät?
miksi on niin hankalaa mapittaa tärkeät paperit?
miksi keittiön kaapit eivät puhdistu itsestään?
miksen muista koskaan tiskata kahvipannua?

miksi unohdan aina laittaa lattiaroskikseen muovipussin?
miksen koskaan muista ottaa hiuksia viemäristä?

mistä lähtien oon ollut tällainen lorvikatarristi?
mistä lähtien hedonismi on ohjannut polkuani?
mistä lähtien mä oon toiminut jollain autopilotilla?


väärin ajastetun maailman kaunein rakkaustarina

joskus suurimpia rakkaustarinoita ovat ne
jotka eivät koskaan saata tapahtua
näen sut keksihyllyjen välistä
siellä onnettomana sä meet
mutta meitä yhdistää etäisyys
nämä kyyneleet

luen kirjastossa kirjaa
sä istut seinän takana
aistimme molemmat toisemme
muttemme sano mitään
ei voi tervehtiä
ei voi teeskennelläkään
elämässä ei aina
kaikki mene
käsikirjoituksen mukaan

kun sä kävelet mua väkijoukossa vastaan
toisessa kädessäsi heliumpallo
meidän katseemme kohtaavat
ja molemmat tietävät
siinä me ollaan

todellisuus väistyy
ja sua syleilisin jos voisin
taustalla soisivat viulut
ja väreissä liekehtisivät
ruusupuut

mutta sä olet siinä
trenssissä, kaulahuivissa
kuljet arjelta tuoksuen
silmiesi alla väsymyksen merkit

ja siinä mäkin olen
mutta jotenkin niin kaukana
on kuin jokin vain ajaisi meitä yhteen
vaikkemme yhtä olla voi

on ajastettu kai maailma
niin etteivät osu kohdalleen
sellaisten ihmisten polut
jotka luotuja olisivat toisilleen
sillä maailmankaikkeus ei kestä
sitä sähköistä energiaa
mikä niiden suhteessa valtaa pitäis
ja mikä ajaisi mantereet erilleen

siksi me olemme yksin
vaikka joku vierellämme ois
emme kai tunne mitään
koska helpompaa niin on
sillä maailma on karu
kylmä ja niin valheellinen

ei se kestäisi meitä
siispä jatkamme näitä
eri teitä


rappiolla

mä toivon joskus
että olisin osana
jotain hirveää onnettomuutta
jotain massapaniikkia
ja yleistä lohduttomuutta
luonnonkatastrofia
tai jotain muuta
josta voisin pelastua
niin että alkaisin ehkä arvostaa
sitä mitä edessäni on
ja näitä kaikkia raajoja
jotka minussa on

ja ehkä se murtaisi niitä rajoja
jotka risteilee pitkin mielen saloja
ja estävät mua olemasta tolkullinen
ja sen myötä onnellinen

voi kuinka se onkaan karmea ajatus
näin minä näen rappion
että täällä voin istua kaukolämpökodissa
lapsityövoimalla teetetyn viltin alla
juoda kallista viiniä lasista
johon varaa ei olis puolella maailmasta
ja sitten toivoa jotain tällaista
dekadenssi on harhaista
se luo näitä tarpeita
niin että maslow’nkin hierarkia
jää kakkoseksi auttamatta

neliraajahalvaantunutkaan
ei ole automaattisesti
kykenemätön nauttimaan elämästään
niin miksi se on minulle
niin saamarin vaikeaa?
ehkä se on vain asenteesta kiinni
no, mullahan on jo kaikki
miksi siis itkisin?

ehkä juuri siksi?


tai ehkä se olen vain mä

kaipaan sua
niin kaipaan
ettei auta siihen kai vuodetkaan
sä olit se, joka pääsi karkaamaan

nyt levitän lubrikanttia herkälle sielulleni
ja yritän luoda kontaktia uusiin ihmisiin
suoda itselleni mahdollisuuden uusiin ilostuksiin

mutta maailma on julma
tai ehkä se olen vain mä
jonka vaikea on luottaa mihinkään
oltiinhan mekin kuin toisillemme luodut
mut mitä kävikään
mä en sua saanut

mä nuolen mun haavoja karvaasti
oi kohdelkaa mua parhaasti
niin voin ehkä joskus varmaan
päästä todellisuudestakin nauttimaan