f33.2

kirjoitan kirjeitä
joita en koskaan lähetä
puhun asioita
joita en oikeasti tarkoita
huudan ääneti
ja ihmetyn itsekin
tavasta jolla osaan
suruuni hukkua
vaikkei minkään pitäisi olla vialla

mä olen paremmassa paikassa
kuin koskaan ennen
ja samalla tuntuu
kuin hajoaisin tänne
olen nähnyt onnellisen kaipuun
likistänyt viereeni pienen riekaleen
pullotettavissa olevaa lämpöä
ja semminkin kun olen murtunut
olen siitä aina selvinnyt

mutta nyt jokin on toisin
jokin on muuttunut
mä en enää tiedä
mitä oikein halajan
tuntuu, kuin kaikki päiväni
kuluisivat vain sen jonkin etsimiseen
ja turtumukseen, kun tajuan
ettei mitään oikeaa olekaan
kaikki on mun päässäni ja illuusiota vaan
teen itselleni hallaa ja surujen vuoren
itkusta pyramidin ja murheiden joen

miksi maailma ei menekään niin
kuin mulle lapsena luvattiin
ei ole mitään prinsessaunelmaa
ei satua, ei mitään suurempaa
on vain päivä toisensa perään
ja hetki, kun jo valmiiksi väsyneenä herään
uuvun jokaisesta kuluvasta tunnista
ja vetäydyn pois iloisesta olemisesta
olen vain varjo ihmisestä

kuljen kohti hidasta kuolemaa
katson kelloa, aika vaan ei kulu
toivoisin jo jotakin oivaltavani
mutta kaikki tuntuu jo valmiiksi pureskellulta
nähdyltä ja kuullulta
eikä mikään enää kiinnosta, ei innosta
olen yksin ja niin kai kaikki päättyykin
miksi kurottelisin kohti mitään
kun ei millään ole väliä

ei ole onnea
on vain yksittäisiä hetkiä
joina tunnen välistä muutakin
kuin tämän syvän, syvän uupumuksen
niitä hetkiä vain on
yhä harvemmin
on ehkä aika pian poistaa varmistin

Mainokset


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s