yritit opettaa kirjoittajaa lukemaan

sä käytit hyväksesi mun heikkoja hetkiäni
pönkittääksesi omaa haurasta egoasi
luulit tietäväsi, miten maailma makaa
sä et tiennyt musta mitään

oot ehkä lukenut pari kirjaa joskus
pukeutunut kaapuun ja loitsinutkin ihan
jos oot niin suuri siinä mitä teet
mikset oo koskaan saavuttanut mitään?

mä oon saanut voimani takaisin
nähnyt kuinka vähän mua ymmärsit
yritit opettaa kirjoittajaa lukemaan
en tunne sua sokeampaa

kerro terveisiä niille hengille
sä ehkä tarviit niitä
mut mä en
sillä minun veressäni kuohuu
jo ikiaikojen viisaus
kaiken kaaoksen kuulas kauneus


mä en usko kirkkoihin, mut uskon kohtaloon

olin kuolla tänä vuonna
olisin voinut kipata ja maatua tuolla
mut mä oon täällä vielä
eikä pelko enää rusenna mua

tänään en lähde
en huomennakaan vielä
mutta kun menen
jokin odottaa mua siellä
jokin osaani suurempi
määrittelemätön kokonaisuus

mä en usko kirkkoihin
mut uskon kohtaloon


poltimme talomme

toiset lähtivät
kukaan ei saanut jäädä
poltimme talomme
nöyrtymiselläkin on rajansa
vaikka muuten raja häilyy

ammuimme eläimet
emme antaneet ystäviämme viedä
astuimme alas moraalin teiltä
sydän särkyneinä emme voineet katsoa taa

karhean paperin pinta
kertoi kaatuneet
saimme kirjeitä
joista kuoleman haju
läpi kaiken olevan tuntui
ei heitäkään ollut enää

mikä meidät tähän vei
kuka lakkasi välittämästä
missä pöydissä tämmöiset päätökset tehdään
veli veljen vieressä nyt haudassa makaa


murheellinen erhe

revitty pieni ihminen
makaa maassa särkyneenä
katse viettää alaviistoon
hänet haudataan pian suistoon

käteni ovat kylmät
enkä tunne mitään
tämä kaikki sattuu
ja koskettaa meitä
samaan vereen eksyneitä
kenenkään kädet eivät ole puhtaat

usko ei ole se
mikä täällä enää elää
hiljainen eilinen ei huuda perään
mutta veren haju seuraa meitä
muistuu mieleen niin väkevänä
ettemme muista enää
millaista kaikki oli silloin
kun olimme vielä yhtä
yksi kaunis, onnellinen perhe

yksi murheellinen, surullinen erhe


maailma peittyy ilmaan

aina välillä mun mielessä välähtää
pitäisikö antaa anteeksi
sitten kuitenkin muistan
että kaikki on ennallaan
maailma matkaa radallaan
ja peittyy vihaan

menneisyys on historian karu juoni
vakaatkaan aikomukset eivät pelasta ketään
sinun lapsesi eivät ole sinun
ja juuri siksi se sattuu myös minuun

tähdet ja avaruus
pelkkää ilmaa

joinain päivinä kaikki on helpompaa
en katsele olkani yli
mutta useimpina hetkinä
tiedän, etten pääse yli

maailma peittyy ilmaan


kimmellystä ja vihaa

vene kimmeltää
se on edessämme auki
sattumusten kautta
valkeana kaikki

yllä on pikeepaidat ja kaikki
jotain burberryy kai olkapäällä
kuka näitä laskee

hennessey on myös edessämme auki
ja sen helmeilevä pinta kuin
meidän tarinamme

kaikki uskotut sanat
lopussa pettymyksen jana
sallikaa meidän suruumme juoda
jo tässä näin, etukäteen
juhla täynnä iloa
ja valmiiksi jo vihaa

sinä et merkitse minulle yhtään mitään
et nyt, et koskaan, et ikinä
timantit on ikuisia

sittenkin kun sua ei enää ole
mulla on walk-in-vaatekaappi
ja puutarhurin leikkaama piha


missä kuolema asuu

mä oon käynyt siellä
missä asuu kuolema
kolkuttanut uteliaana sen ovea
eikä kukaan avannut

oon katsonut sisään ikkunasta
mutta pöydän ääressä oli tyhjää
enkä tiedä, miksi mietin sitä nytkään

kai se pohdituttaa
että olen vieläkin täällä
vaikka pala minusta lepää
patologian laitoksella

ehkä se on ihmisen osa
jossain kohti nöyrtyä